Särkynyt satu -tarina

Olen kirjoittanut tämän tarinan vuonna 2008. Se tuli mieleeni, koska olen tänään menossa katsomaan Turun ylioppilasteatteriin näytelmää nimeltä Lauri on paska!

---

Särkynyt satu

Muistan kirkkaasti sen hetken, kun me suutelimme vesisateessa. Kesäsade kasteli kasvoni ja hiukseni kokonaan, mutta ainut asia, mitä tunsin oli lämpö. Siinä hetkessä oli jotain taianomaista. Ihan kuin sadun tavoitelluin prinssi olisi vihdoin tullut luokseni ja pelastanut minut maailman kurjuudelta. Olin niin onnellinen, että teki mieleni nauraa, mutta tyydyin vain ahmimaan yhä enemmän sinua. Sinua, sinua ja sinua. En enää nähnyt tai kuullut mitään muuta. Kuvittelin elämäni kaikkien ongelmien katoavan sen suudelman voimasta. Nyt olin löytänyt täydellisen ihmisen, toisen puoliskoni. Nyt elämäni oli korjattu ja täydellinen.

Nauroin hyvin usein jälkikäteen, että vaikuttihan se ihan siltä kuin olisimme olleet jossain kliseisessä elokuvassa. Eihän kliseisiä elokuvia voi olla olemassa tässä maailmassa. Sillä hetkellä päässäni ei kuitenkaan kulkenut yhtäkään selväjärkistä ajatusta. Kyllä tämä voi olla saturomanssi, jos todella tahdon sitä. Jostainhan ne sadutkin on luotu. Olisi ehkä jo silloin pitänyt miettiä, että ovatko ne sadun prinsessat oikeasti onnellisia kimaltavassa linnassaan, jossa ei ole muuta tekemistä kuin odottaa prinssiä.

Satua se alku todellakin oli. Juuri sellaista kuin sadun alut yleensä ovat: täydellistä pumpulihattaroilla liitämistä. Kuohuviiniä ja auringonnousuja. Takkatulta ja vaahtokarkkeja. Jäätelöaamiaisia keskipäivällä. Kaikki oli täydellistä. Meidän piti mennä naimisiin ja olla ikuisesti yhdessä. Kuvasta puuttui vain se puoli valtakuntaa, mutta mihin sitä tarvitsee, kun on ääretön rakkaus, joka voittaa ja kestää kaiken.

Jostain täydelliseen elämäämme kuitenkin saapui musta peikko. Se tuli todellisuudesta ja marssi satumetsäämme kysymättä lupaa. Yritin sulkea korvani peikon sanoilta, mutta lopulta sekään ei auttanut. Peikko tuli muistuttamaan, että elämä ei ole satua, eikä rakkaus aina riitä.

Ensimmäisen kerran hälytyskellot soivat päässäni, kun kuulin, ettet ollut vapaa. Kolme viikkoa olit omistanut minulle ja romanttisille hetkillemme, mutta et ollut sanallakaan maininnut, että seurustelet. Silloin mieleeni tuli hetkellinen ajatus, että ehkä et olekaan rehellinen. Ehkä et olekaan satujeni prinssi. Se ajatus katosi kuitenkin nopeasti, koska ihastuneen silmät ovat sokeat ja korvat kuurot. Uskoin, että teidän suhteenne meni pieleen pelkästään sen naisen takia. Sinähän olit ihana ja täydellinen. Minä odottaisin sinun vapautumistasi vaikka sen sata vuotta niin kuin kunnon prinsessan tuleekin.

Ajatus siitä, että olin toinen nainen, kodinrikkoja, palasi mieleeni usein. Makasin sängylläni ja kieriskelin ahdistuneena. En minä ollut paha ihminen. En halunnut olla. Miten olin saanut itseni tällaiseen tilanteeseen? Eikö minulla ollut mitään moraalia? Minun olisi pitänyt lopettaa suhde, kun sain tietää, että toinen on varattu. En tehnyt sitä. Viikkojen jälkeen sain vihdoin rohkeutta pyytää sinua tekemään valintasi. Sinä valitsit minut. Sen jälkeen kaikki oli jälleen vaaleanpunaista, vaikka syyllisyys vainosi minua ajoittain. Olin muuttunut prinsessasta noidaksi – nehän ovat satujen naisten ainoat ilmentymät.

Ehkä juuri se syyllisyydentunne sai minut uskomaan, että kaikki mitä sanoit, oli totta. Olin myös nuorempi ja siten luonnollisesti tyhmempi. Kyllä sinä tiedät paremmin, miten parisuhteessa tulee toimia. Kyllä kaikki riidat ovat minun vikaani. Minä olen tyhmä ja ajattelematon – anteeksi.

Sain myös uskoteltua itselleni, että on normaalia, että sinä aina päätät, mitä elokuvaa katsotaan ja mitä syödään. Naisethan pitivät päättäväisistä ja vahvoista miehistä. Niin minunkin kuului tehdä.

Ajattelen usein sitä hetkeä, kun makaan vesilammikossa baarin edustajalla. Olet juuri kaatanut minut siihen huutojen ja solvausten säestyksellä ja lähtenyt kotiisi. Minä puren tiukasti huultani, etten alkaisi itkeä. Tunnen oloni todella tyhmäksi ja alistetuksi huoraksi. Tässä minä huoraan kaikki periaatteeni elämässäni jonkun naiivin satukuvitelman takia. Jos joku satujen prinsessoissa on vialla, niin se, että he kestävät kaiken.

Vihaan julkiriitelyä ja julki-itkua. Ohikulkevat ihmiset olivat kuin minua ei olisi olemassakaan. Katselivat minua vaivihkaa, mutta kukaan ei sanonut mitään. Mietin, että ihmiset ovat kylmiä ja kovia. Eivätkö he muka nähneet, että minä kärsin. Miksei kukaan auttanut? Miksei kukaan kiskonut minua siitä helvetistä ylös? Kukaan ei halua sekaantua toisten asioihin, kun omassakin elämässä on niin paljon kestettävää.

Huomasin, että eteeni tuli mies, joka kysyi: ”onko sulla kaikki ok?” No mitä luulisit? Teki mieleni syytää kaikki maailman kirosanat hänen päällensä tai sitten vaan purskahtaa hillittömään itkuun. Minun elämässä ei juuri sillä hetkellä tuntunut yksikään asia olevan ok.

”On”, vastasin vaisusti. Se kysymys herätti minussa myös lohtua. Aloin siinä hetkessä rakastaa miehessä olevaa inhimillisyyttä. Ehkä joku sittenkin välittää. Ehkä maailma ei olekaan täynnä pelkkää pahaa. Minun täytyi nousta ylös ja miettiä jälleen kerran, mihin suuntaan olen menossa. Otanko taas kaksi askelta taaksepäin, vai edes yhden eteenpäin?

Huomasin luisuvani taaksepäin ja vihaavani itseäni. Oli kuin edessäni olisi niin suuri este, etten vain löydä voimia sen ylittämiseen. Lähetin ystävilleni viestejä, joissa kiroan omaa itseäni. Ne olivat avunhuutoja ihmiseltä, joka ei pystynyt vastaanottamaan apua.

Jos tämä tämän sadun voisi sittenkin vielä korjata? Tartuin epätoivoisesti pieniinkin toivonrippeisiin, enkä huomannut, miten ne olivat jo ajat sitten kadonneet näkymättömiin. Minä halusin pitää kiinni kulisseista. Oli muillakin ongelmia. Rakkauden eteen kuuluu kärsiä, eikö niin?

Tuijotin sinua silmiin. Näin niissä pelkkää vihaa – puhdasta vihaa. Yritin epätoivoisesti etsiä niistä edes häivähdystä siitä rakkaudesta ja siitä välittämisestä, jotka joskus olivat osanani. En löytänyt niistä mitään muuta kuin vihaa. Sillä hetkellä olin varma, että voisit vaikka tappaa minut, enkä voinut ymmärtää, mitä niin väärää olin voinut tehdä.

Sitten se lause, joka olisi voinut repiä minut pieniin palasiin, joista ei millään tavalla saisi enää koottua ihmistä: ”Mä oon pannut toista naista.” Silmissäni sumeni, hengitykseni muuttui vaivalloiseksi ja tunsin vajoavani sellaiseen epätoivon syöveriin, jossa ei näe yhtäkään keinoa nousta ylös. Aloin itkeä, vaikka tiesin, että vihaat sitä. Huusit minulle ja minä pakenin vessaan. Huusit lisää.

Makasin vessassa omassa kyynellammikossani ja halusin särkeä kaikki ympärilläni olevat esineet. Halusin itkeä itseni kuivaksi ja karjua ääneni pois. Halusin repiä itseni niin pieniin palasiin, ettei minun tarvitsisi tuntea näin. Ainut asia, mitä sinä sanot: ”Ole hiljaa, naapurit herää!”

Miksi minulle kävi näin? Minä vain rakastin ja halusin elää sadussa. Miksei kukaan kertonut, että satuja ei ole olemassa?

Tiedäthän, Ruusunen oli oikeasti niin onneton, että nukahti satavuotiseen uneen. Tiedäthän, Lumikki halusi paeta miesten edessä alistumista syömällä myrkkyomenaa, ja tiedäthän, Tuhkimo ei olisi koskaan halunnut löytää sitä toista lasikenkää. He eivät onnistuneet, mutta sinulla on vielä mahdollisuus pelastua.

Toistin mielessäni kaikkia viime aikojen tapahtumia. Äkkiä minuun iski niin suuri kuvotus, että minun täytyi kumartua vessanpyttyä kohti. Oksennukseni mukana huuhtelin myös prinsessakruununi likaviemäristä alas.

Miestarina: Tapaus kuusi

Tapaus kuusi

Muutin ensirakkauteni kanssa asumaan puolen vuoden seurustelun jälkeen. Vietimme sitä ennen kaiken aikamme miehen luona, joten yhteen muuttaminen tuntui ainoastaan luonnolliselta.

Ensirakkaus on aina tärkein kaikista rakkauksista. Minäkin arvostin ja vaalin miestäni enemmän kuin ketään toista. Hän oli elämäni arvokkain asia.

Asuttuamme muutaman kuukauden ajan yhdessä emme enää olleet niin rakastuneita kuin alkuaikoina. Asiat alkoivat mennä pieleen, ja riitelimme jatkuvasti. Kotimme muuttui pilvilinnasta jääkentäksi.

Riideltyämme monta viikkoa ja nukuttuamme eri huoneissa mies totesi, että olisi aika lopettaa. Hän ei enää halunnut jatkaa suhdetta, joka oli täysin kuollut. Olin murtunut, mutta ymmärsin hänen päätöksensä. En minäkään halunnut elää suhteessa, jossa toinen nukkuu joka toinen yö olohuoneen sohvalla.

Mies muutti eromme jälkeen opiskelemaan ulkomaille. Hän halusi löytää elämälleen uuden suunnan. Tästä syystä hän jätti miltei kaikki tavaransa meidän yhteiseen asuntoomme, johon itse jäin asumaan.

Nykyään aina perjantai-iltaisin teen ruokaa mieheni paistinpannulla ja kattilalla. Valmistan aterian huolella ja katan pöydän kahdelle.

Miestarina: Tapaus viisi

Tapaus viisi

Pidän itseäni varsin empaattisena ihmisenä. Jaksan kuunnella ystävieni murheita ja olla myötätuntoinen. Silloin tällöin sorrun itsekin valittamaan ties mistä asiasta, ja aina ystäväni kuuntelevat minua. Sitä varten ystävät ovat. He kuuntelevat ja seisovat tukena silloin, kun tarvitaan.

Eräänä iltana päädyin kolmen hengen porukalla keskustelemaan mieliämme painaneista asioista. Purimme sydämiämme ja olimme syvässä yhteisymmärryksessä. Harmittelin erityisesti sitä, että miehet halusivat minusta vain seksiä. Halusin saada enemmän arvostusta.

Jossain vaiheessa seurueen toinen nainen kyllästyi keskusteluun ja lähti kotiinsa. Jäin kahdestaan pojan kanssa. Poika avautui minulle pitkän aikaa sydänsuruistaan.

Vastasin pojan tarinaan: ”Onpa kamalaa. Mennäänkö panemaan?”

Miestarina: Tapaus neljä

Miestarinoita on toivottu lisää, joten täältä tulee!

Tapaus neljä

Olin odottanut lomamatkaani pitkän aikaa. Halusin päästä rentoutumaan ja tutustumaan etelän miestarjontaan.

Ensimmäisenä iltana olin lukemassa hotellin uima-altaalla, kun viereeni tuli mies, joka halusi lainata aurinkorasvaani. Mies oli suloinen. Jäin kiusallisen pitkäksi ajaksi tuijottamaan hänen kauniita silmiään.

Mies jäi istumaan viereiselle aurinkotuolille, ja keskustelimme siinä lomasuunnitelmistamme. Juttu luisti ja toivoin, että tämä johtaisi myös syvempään tuttavuuteen.

Kun mies lähti takaisin hotellihuoneeseensa, hän pyysi minua tulemaan illalla baariin. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. Tietenkin suostuin.

Vietin hotellihuoneessani pari tuntia tutkaillen itseäni peilistä. Halusin näyttää erityisen söpöltä, jotta mies ei voisi vastustaa minua.

Suurin odotuksin astelin baariin ja näin miehen siellä heti. Istuimme alas samaan pöytään ja tilasimme drinkit.

Parin drinkin antaman rohkaisun jälkeen nojauduin hieman eteenpäin ja hymyilin osoittaakseni miehelle olevani kiinnostunut hänestä. Mies vetäytyi taaksepäin ja sanoi: ”Sori, mutta mä aion sitten keskittyä tänään alkoholiin.”

Vampyyritarinoita

Olen kirjoittanut enemmän kuin yhden vampyyritarinan elämäni aikana, joten päätin julkaista pari tarinaa täällä.

Ote yön lapsen päiväkirjasta

Miro tuijotti minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Tuota.. Eikö nää tarinat mee yleensä toisinpäin? Niinku, että mies on vampyyri ja tyttö ihminen?” Reaktio oli niin yllättävä, että katselin häntä hetken hämmentyneenä. Käänsin pääni pois ja sanoin hiljaa: ”Niin kai sitten. Sori.”

Miro katsoi mun selkääni ja purskahti nauruun: ”No ainakin sä osaat hemmetin hyvin esittää ihmistä. On ollut vissiin aikaa harjoitella.” Mulkaisin häneen paheksuvasti. ”No älä nyt viitsi, munhan täs pitäisi olla se draamakuningatar, kun oon muutenkin heikompi osapuoli.” ”Ai sä väität, että naiset on draamakuningattaria. Herra, joka piilottaa rakkauslappuja mun laukkuuni ja saa kohtauksen, ellei vastausta kuulu heti.”, sanoin terävästi, mutta hymyilin. En halunnut vaikuttaa vihaiselta. Enkä sitä ollutkaan. Olin vain hämmentynyt.

Miron katse muuttui surulliseksi. ”Niin rakkauslappuja tosiaan… Seuraavaksi sä varmaan sanot, että vampyyrit eivät voi rakastaa?” Sen sanottuaan hän käänsi nenänpäänsä maata kohden. Tartuin molemmin käsin hänen kasvoihinsa, nostin hänen leukansa ylös ja vastasin: ”Voitko kuvitella, miltä tuntuisi elää ikuisesti, jos ei osaisi edes rakastaa?”

Rakkaus. Rakkaus on ollut se asia, jonka avulla nämä vuodet ovat kuluneet nopeasti. Olen tuntenut rakkautta moniin asioihin: kesäöiden kukkien tuoksuun, kuusipuiden kasvun seuraamiseen, konserteista kantautuvaan musiikkiin… Olen viettänyt viikkoja katsellen, miten sadapisarat muodostavat kuvioita vesilammikoihin. Olen nauranut kuukausia jäätiköllä liukasteleville ihmispoloille. Mikään ei ole kiehtovampaa kuin rakastaa ympäröivää maailmaa.

No, onhan se tietysti myönnettävä, että on hölmöä rakastua ihmiseen. Se ei tietenkään ole yllättävää. Olenhan vuosia rakastanut kaikkia inhimillisiä piirteitä. Miten ihmiset punastuvat, virnistävät ja ilmaisevat itseään niin monella eri tavalla. Ennen kaikkea on rakastettavaa seurata, miten ihmiset tekevät virheitä. Pystyn tekemään kaikki suoritukset täydellisesti. Jos haluan tehdä virheitä, tulee niistäkin täydellisiä virheitä. En pysty rikkomaan kaavaa, vaikka haluaisin. Olen koko ajan liian täydellinen.

Niin. Siinä onkin ehkä se selitys. Halusin rikkoa kaavan, ja rakastuin ihmiseen. Se, jos mikä on epätäydellistä. Rakastua johonkin niin paljon heikompaan. Johonkin, jonka voi halutessaan tuhota. Johonkin, joka voi olla vierellä vain pienen hetken. Olen naurahtanut joka kerta, kun olen kuullut jonkun ihmisen lausuvan sanat: ”Rakastan sinua ikuisesti.” Tietäisittepä vain…

”Rakastan sinua ikuisesti”, sanoin Mirolle ja painoin hänet tiukasti itseäni vasten. Se ei ollut vale. Tiesin, että tulisin aina rakastamaan Miroa. Vampyyrit eivät unohda tunteitaan, ja on hyvin harvinaista, että ne muuttuisivat. Varsinkaan rakkaus. Mitä minä olen vuosien varrella tunteista huomannut, niin kaikki tunteet päättyvät lopulta rakkauteen.

Miro alkoi itkeä. Katsoin häneen kummissaan: ”Ai sä ajattelit todella omaksua tuon naisen roolin?” ”No.. Miten mä voin sanoa rakastavani sua ikuisesti, kun mun ikuisuuteni on vain yksi hiekanmuru sinun ikuisuudessasi?” Miro sanoi surullisena. ”Älä sanokaan… hölmö. Mulle on tämä hetki tärkeämpi kuin ikuisuus.”

Se oli hyvin totta. Olen arvostamaan jokaista hetkeä, jonka saan tässä rakastamassani maailmassa viettää. Harvoin edes ajattelen sitä, että niitä hetkiä jatkuu ikuisesti. Luulen, että sellainen ajattelu ajaisi hulluksi. On paljon tärkempää arvostaa sitä, mitä on nyt. Sillä hetkellä hengitin kaiken sen sisääni. Halusin tuntea jokaisessa ruumiini pisteessä, miten onnellinen olin. Millään muulla ei ollut silloin merkitystä. Unohdin koko muun ympäröivät maailman.

Olin vihdoin rikkonut kaavan. Olin löytänyt täydellisen onnen hetken.

Sinä lupasit, että me ei kuolla koskaan


Hilja

Hilja katsoi ulos ikkunasta. Miten hän oli voinut olla niin tyhmä. Kyllä hänen olisi pitänyt aavistaa, mikä Roni oli. Kyllä hänen aistinsa olisi pitänyt toimia. Hänen olisi pitänyt tunnistaa. Tutka toimi samoin kuin tappamisvietti. Se ilmoitti vaarasta. Hilja ei voinut ymmärtää. Hän ei voinut paeta. Hänen täytyi nyt vain keksiä, miten selvitä tilanteesta. Joka tapauksessa hän tulisi häviämään. Enää ei ollut voittajia. Nyt oli mietittävä, mikä oli tärkeintä. Minkä menettäminen sattuisi vähiten.

Hiljan ajatukset palasivat kahden kuukauden taa. Hän oli juuri ollut puistossa etsimässä seuraavaa uhria, kun hän törmäsi poikaan. Hänen aistinsa kertoivat heti, että poika ei ollut ihminen. Poika ei siis ollut uhriksi kelpaava. Hilja ei ollut varma, oliko poika vampyyri. Jotain erikoista hänessä oli. Jotain, joka veti Hiljaa puoleensa melkein enemmän kuin tuoreen, puhtaan ihmisveren tuoksu. Poika käveli häntä kohti. Poika käveli niin hiljaa, että sitä oli miltei mahdoton aistia. Hilja pidätti hengitystään ja hänen katseensa oli lukkiutunut poikaan. Ikuisuudelta tuntuvan hetken kuluttua poika oli ihan Hiljan edessä.

”Hei”, poika sanoi ja katsoi Hiljaa suoraan silmiin. Hiljan mahasta kouraisi. Hän ei ollut koskaan nähnyt noin kauniita silmiä. Kauneus viehätti vampyyreja. He voivat katsella kauniita asioita hyvin pitkään, monta tuntia. Hiljasta tuntui sinä hetkenä, että hän voisi katsella pojan silmiä ikuisesti. Poika huomasi Hiljan tuijotuksen ja iski silmää. ”Olet nähnyt sinut ennenkin täällä. Olen katsellut sinun yksinäistä kulkuasi. Mitä sinä teet täällä melkein joka yö?” 

Hilja sävähti. Oliko poika nähnyt hänen saalistavan? ”Minä.. öh.. En minä mitään kummempia. Miksi sinä olet katsellut minua?”, Hilja sanoi epäröiden. ”Sinä kiehdot minua. Olet niin sulavaliikkeinen ja lumoavan kaunis”, poika sanoi ja hymyili. Hilja oli täysin hämmentynyt eikä pystynyt sanomaan sanaakaan. Ei vampyyreiden kuulu tuntea tällaisia tunteita. Vampyyreiden kuuluu olla julmia ja tunteettomia tappajia. Hilja ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt jäädä paikalleen vai juosta karkuun. Hän jäi. Tällä hetkellä hän ajatteli, että pakoon juokseminen olisi ollut parempi vaihtoehto.

”Kuka sinä oikein olet?” Hilja kysyi hennosti. ”Minä olen Roni. Elän öisin ihan niin kuin sinäkin.” Hilja ihmetteli, miksei Roni ollut vain suoraan kertonut olevansa ihmissusi. Silloin hän olisi vielä voinut lähteä karkuun. Ehkä Roni ei halunnut hänen lähtevän. Hilja ei voinut ymmärtää. Ronin täytyi tietää heidän suhteensa vaarat yhtä hyvin kuin hänkin tiesi. Roni oli kuitenkin rohkeampi. Sen Hilja oli näiden kahden kuukauden aikana huomannut. Roni ei pelännyt mitään.


Roni

Roni käveli huoneessaan edestakaisin. Hän oli hyvin hermostunut. ”Hilja kuvittelee, että minä en pelkää mitään. Pelkään minä. Pelkään, että menetän Hiljan. Pelkään sitä joka hetki yhä enemmän”, hän ajatteli ja oli joka hetki yhä ahdistuneempi. Roni tiesi yhtä hyvin kuin Hiljakin, miten vaarallista heidän rakastumisensa oli. Roni oli kuitenkin valmis ottamaan riskin. Hän oli niin monta yötä odottanut oikeaa hetkeä siinä puistossa. Hän oli monta yötä tiennyt, että tuon tytön hän haluaisi. Hän ei välittänyt siitä, että todellisuudessa hänen pitäisi vihata Hiljaa. Hän ei voinut ymmärtää sitä vuosisatojen vihanpitoa, joka vampyyreiden ja ihmissusien välillä oli ollut. He olivat vain kaksi toisiinsa rakastunutta oliota. Molemmat olivat omalla tavallaan yliluonnollisia. Mitä pahaa siitä voisi seurata? Jos on elämää elettävänä ikuisuus, miksi se täytyisi elää yksin? Sinä iltana puistossa Roni oli päättänyt ottaa riskin. Hän oli päättänyt kokeilla. Ehkä ikuiselle yksinäisyydelle oli olemassa vaihtoehto.

Roni tiesi, että Hilja ei ajatellut olevansa yksinäinen. Olihan hänellä perheensä. Ronillakin oli perhe. Perhe, joka vihasi syvästi vampyyreita. Perhe, joka tappoi yhdessä ja jakoi aterian. Kyllä se oli Ronille tärkeä, mutta jokin vain tuntui koko ajan puuttuvan. Eräänä yönä Roni sitten kuljeskeli puistossa etsimässä ojiin sammuneita ihmisiä. Sinä yönä hän näki ensimmäisen kerran Hiljan. Roni rakastui hänen välittömästi. Hän ei ollut pitkän, kuolemattoman elämänsä aikana nähnyt mitään yhtä kaunista. Ihmissudet eivät yleensä olleet kauniiden asioiden perään, mutta Hilja näytti täydelliseltä. Hän kulki upeasti yössä. Hän melkein sulautui yöhön. Hänen jokainen askeleensa oli tarkkaan harkittu. Hänen joka ikinen hiuksensakin tuntui tottelevan kantajansa tahtoa. Hilja oli täysin hallittu. Roni halusi hänet. Hän halusi tuoda Hiljan elämää jotain, jota hän ei voisi hallita.

Roni huokasi. Kyllä Hilja lopulta hallitsi hänetkin. Roni oli lumoutunut ja olisi tehnyt, mitä tahansa Hilja vain uskalsi pyytää. Kaksi kuukautta he kulkivat yhdessä sulautuen yöhön. Kahden kuukauden ajan Roni oli Hilja.

Pahinta oli ollut se hetki, kun Ronin oli kerrottava totuus itsestään. He istuivat Hiljan kanssa puistossa – siitä puistosta oli tullut heidän yhteinen paikkansa joka yö siitä ensimmäisestä eteenpäin. Roni otti Hiljaa kädestä ja katsoi häntä silmiin: ”Hilja.. Minä rakastan sinua.. Rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Kyllä sinä sen tiedät. Tiedäthän?” Hilja nyökkäsi. ”Minun on kerrottava sinulle jotain..” Roni jatkoi ja huokasi syvään. ”Minä olen ihmissusi.”

Hilja ei ollut koskaan katsonut Ronia yhtä järkyttyneenä. Ronia pelotti, miten Hilja reagoisi. ”Vai ihmissusi.. Tiedäthän, että vampyyrin ja ihmissuden ei kuulu olla tekemisissä toistensa kanssa muuta kuin tappamistarkoituksessa? Miksi sinä teit tämän minulle? Annoit minun rakastua pahimpaan viholliseeni?” Hilja näytti todella avuttomalta. Tällä kertaa hän ei hallinnut tilannetta. Roni katsoi Hiljaa ja sanoi: ”No koska minä rakastan sinua” He molemmat vaikenivat hyvin pitkäksi aikaa.


Hilja

Hilja muisti sen tunteen, kun Roni oli kertonut olevansa ihmissusi. Hän oli yhtä aikaa hämmentynyt ja vihainen. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Roni oli valehdellut hänelle. Kertomatta jättäminen oli Hiljan mielestä sama asia kuin valehtelu. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että hän ei olisi koskaan tutustunut Roniin, jos olisi tietänyt totuuden. Hän oli aina vihannut ihmissusia. Hän ei ollut koskaan tappanut yhtäkään. Hän oli vain yksinkertaisesti vältellyt heitä kaikin tavoin. Kun Hiljasta oli tehty vampyyri, hänet oli opetettu vihaamaan ihmissusia. Kerrottu, että ihmissudet ovat tyhmiä ja heidän kanssaan joutuisi ainoastaan vaikeuksiin. Ihmissudet eivät osanneet käyttäytyä viisaasti vaan tappoivat häikäilemättä julkisellakin paikalla. Salassa ja piilossa pysyminen oli vampyyreille elintärkeä asia. He eivät voineet ymmärtää ihmissusien varomattomuutta. Yhtälailla julkisuuteen tuleminen koituisi heidänkin kohtalokseen.

Toisen kerran Hiljan piti päättää, että juostako pakoon, vai jäädäkö. Hän jäi. Hän ei voinut jättää taakseen sitä rakkautta, jonka hän Ronissa oli löytänyt. Hän todella oli yrittänyt vakuuttaa itselleen, että vampyyrit eivät tunne mitään. Vampyyreilla on asiat paljon paremmin, kun he itse huolehtivat itsestään. Jos läheisiä kaipaa, on aina olemassa muut vampyyrit. Jokainen vampyyri oli toiselleen lojaali ja näin he olivat kuin yhtä perhettä. Se perhe ei kuitenkaan voinut korvata kaikkea. Se ei voinut täyttää sitä aukkoa, jonka Ronin menettäminen jättäisi.

Hän oli kuitenkin tahtonut vetäytyä kotiinsa miettimään asioita. Hilja tiesi, että he eivät voineet jatkaa näin. Mahdollisuus oli joko erota tai karata. Hän ei voinut erota. Ajatuskin viilsi liian syvältä. Hän oli päättänyt pyytää Ronia mukaansa pois. Jonnekin kauas, josta heidän sukulaisensa eivät voisi heitä löytää. He eivät voineet jäädä tänne, jossa he voisivat jäädä kiinni hetkenä minä hyvänsä.

Kyllä. Kauas pois. Yhteiseen ikuiseen tulevaisuuteen. Sitä Hilja halusi. Sitä Hilja halusi enemmän kuin mitään muuta koskaan. Nyt hän oli asiasta täysin varma. Hänen oli päästävä kertomaan se Ronille.

Roni

Roni kiersi tuskastunutta ympyrää. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän toivoi, ettei Hilja hylkäisi häntä, mutta hän ymmärtäisi kyllä, jos niin kävisi. Valehteleminen oli ollut ainut vaihtoehto. Ilman valehtelua Hilja olisi karannut jo ajat sitten.

Roni yritti olla onnellinen niistä hetkistä, jotka oli saanut Hiljan kanssa viettää. Ainakin hän oli saanut olla pienen hetken ikuisuudesta onnellinen. Hän sai olla sen hetken olion kanssa, jota rakasti enemmän kuin elämää. Olion, jonka pelkkä näkeminen sai sydämen täyttymään onnesta. Ehkä se pieni hetkikin auttaisi kestämään sen loputtoman yksinäisyyden, johon Roni oli tuomittu.
Ei. Hän ei halunnut menettää Hiljaa. Mitä ihmettä hän voisi tehdä, jotta saisi pitää Hiljan? Vampyyriksi hän ei voinut muuttua. Miksi heidän piti vihata toisiaan? Miten niin kaunista voisi edes vihata? Miten rakastamaansa voisi edes kuvitella vihollisena? Roni oli täysin turhautunut.

Hän lähti sokeasti juoksemaan tyhjyyteen. Hän toivoi, että juokseminen auttaisi hetkeksi. Antaisi hetken rauhan piinaavilta ajatuksilta. Hän tahtoi nähdä Hiljan. Hän tahtoi pitää Hiljan. Hän ei tahtonut, että piinaavat ajatukset saisivat hänestä vallan. Hän ei tiennyt edes, mihin oli juoksemassa, hän vaan juoksi ja juoksi.
Yhtäkkiä kaikki pimeni.

Hilja

Hilja oli täysin murtunut. Hän oli juossut puistoon kertomaan Ronille uutisistaan, mutta häntä oli kohdannut näky, jota hän ei olisi koskaan halunnut nähdä. Näky, joka tuntui pahemmalta kuin hänen pahimmat painajaisensa. Näky, joka oli nyt piirtynyt ikuisesti hänen tajuntaansa.

Hiljan perhe oli hyökännyt Ronin kimppuun. He raatelivat Ronin kylmäverisesti Hiljan silmien edessä. He olivat saaneet tietää salaisesta suhteesta ja päättäneet ottaa ratkaisun omiin käsiinsä. He eivät voineet sallia sitä, mikä olisi ollut tapahtumassa.
Aluksi Hilja huusi vihaisena sukulaisilleen, että miten he olivat voineet pilata hänen elämänsä. Sukulaiset olivat vaan katsoneet häntä kylmästi ja sanoneet: ”Miten sinä edes kuvittelit pettäväsi meidät?” Hilja vihasi heitä niin paljon. Hilja vihasi koko ikuista elämää, johon hänet oli tuomittu.

Hilja halusi jäädä Ronin luo.

Hän jäi makaamaan verisen ruumiin viereen, kunnes aurinko nousi ja kuljetti hänet pois ikuisuudesta.

Miestarina: Tapaus kolme

Tapaus kolme

Nuorena olin vielä niin viaton kaikkien poikajuttujen suhteen. Ihailin jotain poikaa kuukausia, enkä koskaan uskaltanut sanoa ihastukselle ainoaakaan sanaa. Se oli hyvä niin. Sain elää omassa ihailumaailmassani. Siinä kaikki oli vaaleanpunaista ja pumpulipilvistä.

Ensimmäisen poikaystävän hankkiminen oli jännittävää. Kysyin sähköpostiviestissä, alkaisiko hän olemaan. Poika suostui, ja kuljimme ympäri kaupunkia pitäen toisiamme kädestä kiinni. Se oli jännittävää. Kädet hikosivat.

Kaverit halusivat nähdä meidän suutelevan. Se oli aivan uusi askel meidän suhteellemme. Mietin koko ajan, kuuluuko toisen suussa olla noin paljon kuolaa. Miten se kuola leviää kaikkialle minun suussani? Saanko bakteereita? Mitä tässä oikein pitäisi tehdä? Pitäisikö tämän tuntua hyvältä? Se tuntui lähinnä märältä - ja omituiselta.

Muutaman päivän kuluttua erosimme. Poika haukkui minut huoraksi ja katkaisi välit.

Olin kuulemma liian huono suutelemaan.

Miestarina: Tapaus kaksi

Tapaus kaksi

Se mies oli aina katsellut lemmikkimarsuani jotenkin murhaavasti. Aina, kun otin sen syliini, mies otti etäisyyttä minuun. Ajattelin, että hänellä on jyrsijäpelko, mutta toivoin sen menevän ohitse. Eihän kukaan voisi vastustaa niin suloista pientä otusta kuin minun marsuni oli. Se oli minulle erittäin rakas. Monet itkut olivat kastelleet sen turkin. Marsuihin voi luottaa.

Yhtenä iltana menin ystäväni luo juhlimaan. Jätin miehen asuntooni opiskelemaan. Oli mukavaa olla yksi ilta erillään, mutta tietää, että yöllä pääsee tuttuun kainaloon nukkumaan.

Onnistuneen bileillan jälkeen kömmin kotiin. Mies vaikutti jotenkin kireältä, mutta ajattelin sen johtuvan humalaisesta olemuksestani. Käänsin selkäni häntä vasten ja nukahdin välittömästi.

Aamulla heräsin ennen miestä ja menin laittamaan aamiaista. Paistoin kananmunia ja pekonia pannulla. Se on täydellistä ruokaa juhlimisen jälkeisenä aamuna. Ruuan tuoksu sai minut hyräilemään, ja suuntasin vaihtamaan lemmikkimarsuni vesiastian.

Marsu makasi häkissään kivikovana ja täysin liikkumattomana.

Miestarina: Tapaus yksi

Nauramme välillä ystäväni kanssa sitä, että joskus vielä kirjoitamme kirjan kaikista oudoista tarinoista, nauruista ja lausahduksista, joita olemme ihmissuhteista kuulleet. Eräänä päivänä aloin kirjoittaa. Mietin jonkin aikaa, uskallanko tuoda tarinoita esille, mutta päätin julkaista ne vähitellen täällä. Toivon niiden tuovan iloa ja huvitusta. Tarinat eivät ole totta, mutta ne perustuvat asioihin, jotka ovat jossain joskus saattaneet tapahtua...

Tapaus yksi

Oli taas yksi niistä baari-illoista, jolloin ei oleta tapahtuvan yhtään mitään, mutta ei haluaisi luovuttaa ja lähteä kotiin. Tuijottelimme ystäväni kanssa tuoppejamme. Totesimme, että nämä ovat viimeiset. Ei se ilta siitä enää paremmaksi muuttuisi.

Nostin katseeni ja vilkaisin viereisessä pöydässä istuvaa poikaa. Hänellä on samanlainen huivi kuin minulla. Huonona iltana se riittää kiinnittämään huomioni. Oli hän söpökin - ja nuori. Vilkuilin poikaa välillä ja hän katseli takaisin. Jonkin ajan kuluttua hän siirtyi kavereineen meidän pöytäämme istumaan.

Huomasimme ystäväni kanssa, että seurueessamme oli kymmenen vuotta meitä nuorempia poikia. Ystävääni hävetti. Minua ei. Puumathan ovat varsinainen muoti-ilmiö!

Valomerkin aikaan kysyin pojalta, haluaako hän liittyä seuraamme jatkoille. Hän vastasi myöntävästi. Hänen kavereidensa suut loksahtivat auki. Naurahdin sisäisesti. Eivät kaikki pojat pelkää vanhempia naisia.

Poika ei kavereiden ilmeistä välittänyt, vaan painoi minut seinää vasten ja suuteli. Tunsin palaavani takaisin teinivuosiin. Se oli sitä nuorta innokkuutta. Arvasinhan.

Matkasimme ystäväni luo jatkoille. Poika irrotti kätensä minusta, jos yritin tarttua siihen. Ilmeisesti kädessäni on enemmän bakteereja kuin suussani.

Poika kertoi jatkoilla, että on saanut koko elämänsä hopeatarjottimella. Sopivassa vaiheessa asettauduin sängylle – kuin hopeatarjottimelle.

Poika säikähti, luotti englannin kielen ilmaisuvoimaan ja totesi: ”I'm sorry but I have bigger business to do”. Jäin tuijottamaan hänen peräänsä suu auki.

Seuraavana aamuna löysin naulakosta huivin.

Menneisyyden mörkö -tarina

Aina välillä, kun keskustelen ihmisten kanssa muumeista, muistan kirjoittaneeni muumitarinan. Haluan julkaista sen nyt täällä. Tarina on kirjoitettu juhannuksena 2007. Juhannustarinoiden kirjoittaminen oli minulle neljän peräkkäisen vuoden perinne, mutta viime juhannuksena en valitettavasti kirjoittanut mitään.

Menneisyyden Mörkö

Muumipapan nuoruudessa oli asioita, joita kukaan muu ei tiennyt, eikä edes aavistanut. Hän halusi pitää ne itsellään. Joka vuosi hän lähti kävelemään paikkaan, jossa hän tapasi erään menneisyyden hahmon. Siitä tapaamisesta hän ei koskaan kertonut kenellekään. Se sattui liikaa. Se tuntui liian vaikealta. Liian kaukaiselta. Liian sellaiselta, jota ei voisi liittää mihinkään, mitä Muumipapan nykyisessä elämässä oli. Muumipapan sydän särkyi joka kerta, kun hän edes mietti asiaa. Hän mietti hyvin, hyvin usein.

Ollessaan vielä nuori muumi hän kulki jatkuvasti merellä etsien seikkailuja. Hänen sydämensä kaipasi jännitystä. Hän toivoi elämäänsä aarretta tai jotain muuta jännittävää. Jälkeenpäin muumipappa on usein miettinyt, olisiko hän toivonut noita asioita, jos olisi tajunnut, mihin hän vielä joutuisi.

Eräänä iltana Muumipappa oli soutelemassa ihan rannikon läheisyydessä. Ilta oli rauhallinen. Taivas oli värjäytynyt sinisen eri sävyillä ja meri oli tyyni. Muumipappa nuuhki suolaista ilmaa ja huokaisi haikeana: ”Ei tänäänkään löytynyt mitään seikkailua.”

Samassa hän kuuli matalikosta kirkkaan äänen: ”Kuka uskaltaa soutaa minun rannallani?” Muumipappa hätkähti ja etsi katseellaan äänen aiheuttajaa. Hän näki matalikossa nuoren, kauniin muumitytön miekka ojossa. ”Anteeksi, en tiennyt, että tämä oli yksityisaluetta”, muumipappa sai sanotuksi. Muumityttö nauroi kovaäänisesti. ”Hahaa, säikäytinpäs sinut! Tulehan tänne, niin vaihdetaan kuulumisia.”

Muumityttö oli reipas ja iloinen. Hän nauroi paljon ja nautti elämän pienistä, kauniista asioista. He juttelivat muumipapan kanssa aamuun asti. He kertoivat toisilleen kaikki syvimmät salaisuudet ja rakkaimmat haaveet. Lopulta aamuauringon noustessa he nukahtivat rantahiekkaan.

Muumipappa heräsi hymyillen. Hän oli varma, että Muumityttöön törmääminen oli suurempi seikkailu kuin mistä hän oli ehtinyt uneksiakaan. Voi kuinka oikeassa hän olikaan.

Siitä päivästä lähtien he tapasivat joka päivä. He jakoivat toistensa kanssa kaiken. He tunsivat olevansa sielunkumppaneita, joiden tapaaminen oli määrätty jossain toisessa ulottuvuudessa. Muumipapasta tuntui, että hän oli vihdoin löytänyt sen aarteen, jota oli aina etsinyt. Muumityttö oli ihan samaa mieltä. Hän käpertyi puhisten joka ilta nuoren Muumipapan kainaloon.

Eräänä myrskyisenä iltana muumipariskunta oli majakassa katselemassa aaltoilevaa merta. ”Mennäänkö seikkailemaan rakkaani? Käydään katsomassa, miltä metsä näyttää tällaisena synkkänä iltana!” Muumityttö sanoi silmät innosta vilkkuen. Muumipappa rakasti Muumitytössä sitä piirrettä, että hän oli aina valmis seikkailuun. Hän ei pelännyt yhtään mitään. Totta kai Muumipappa suostui.

He pukivat sadevaatteet ylleen ja lähtivät kulkemaan kohti metsää. Metsä näytti todella pimeältä. Ilma oli märkää ja mustaakin mustempaa. Muumityttö otti Muumipappaa kädestä kiinni ja puristi tiukasti. Molemmat tunsivat kylmien väreiden kulkevan pitkin selkää, mutta he tarpoivat päättäväisesti eteenpäin. Pelolle ei saanut antaa valtaa.

Metsässä oli vaikea liikkua, koska oli melkein säkkipimeää. Muumipappa kuiskasi: ”Jos menisimme sittenkin takaisin majakkaan? Täällä ei näytä olevan mitään muuta kuin pimeyttä. Se puistattaa minua.” Samassa Muumipappa tunsi, miten joku kaatoi hänet maahan ja uhkasi häntä tikarilla.

”Mitä te julkeat muumit teette täällä? Eikö tällainen myrskysää saa järkevät muumit pysymään koloissaan? Olette tehneet suuren, suuren virheen, sillä metsännoita ei jätä rankaisematta ketään, joka hänen rauhaansa rikkoo”, julma ääni kaikui metsässä. Muumit olivat kauhuissaan. ”Sinua poloinen muumi ei voi pelastaa kuin puhdas rakkaus”, ääni jatkoi. Muumipappa tärisi pelosta.

”Mitä sinä puhut?” Muumityttö kysyi varovasti. ”Jokainen, joka tähän metsään myrskysäällä eksyy, tuomitaan kuolemaan. Tämän muumin voi pelastaa ainoastaan henkilö, joka osoittaa muumia kohtaan mitä puhtainta rakkautta. Henkilön on oltava valmis vastaanottamaan kirous säilyttääkseen muumin hengen”, vastasi metsännoita. ”Millaisen kirouksen?” Muumityttö kysyi. ”Minä muutan rakastetun möröksi, joka kylvää ympärilleen pelkkää kylmyyttä. Kaikki, mihin hän koskee, jäätyy. Kerran vuodessa rakastettu saa palata omaan muotoonsa, mutta se muoto kestää ainoastaan yhden päivän. Muuten hänen on vaellettava kylmänä mörkönä läpi elämänsä.”

Muumityttö huokasi syvään. ”Selvä, minä suostun. Rakastan Muumipappaa niin paljon, että mieluummin uhraan oman elämäni kuin näen hänen tuhoutuvan.” ”Rakkaani, ei sinun tarvitse tehdä sitä minun vuokseni!” Muumipappa huusi hädissään. Muumityttö otti häntä kädestä kiinni: ”Tietenkin tarvitsee. Voimmehan me nähdä kerran vuodessa. En kuitenkaan halua, että jäät suremaan minun perääni, vaan etsit itsellesi uuden elämän. Tapaamme kerran vuodessa ja muistelemme näitä kauniita iltoja, jotka täyttyivät rakkaudesta ja hellyydestä. Vaalimme sitä muistoissamme kuin kalleinta aarretta.” Muumipappa itki: ”En koskaan unohda sinua. En koskaan. Joka vuosi tulen tänne rannalle tapaamaan sinua. Lupaan sen. Rakastan sinua”

”Jo loppuu nyyhkytys!” metsännoita huusi kyllästyneenä. Muumit katsoivat häneen surullisina, ja samassa metsännoita teki taikansa, ja noitui Muumitytön mustaksi, isoksi möröksi. Mörkö lähti välittömästi vaeltamaan kauemmaksi, koska ei halunnut jäädyttää Muumipappaa. Hän itki jäisiä kyyneleitä, jotka tipahtelivat jääpuikkoina maahan.

Muumipappa palasi majakalle mieli maassa. Hän oli löytänyt upean aarteen ja menettänyt sen ihan liian nopeasti. Hän ei voinut jäädä sinne enää hetkeksikään. Hän pakkasi kaikki tavaransa ja lähti vaeltamaan kauas. Lopulta hänen vaeltelunsa päätyi Muumilaaksoon. Siellä hän tapasi Muumimamman, johon rakastui. He rakensivat talon ja saivat yhden lapsen. Hän oli onnellinen siinä perheessä. Koskaan hän ei kuitenkaan unohtanut nuoruutensa Muumityttöä. Ei koskaan.

Joka vuosi Muumipappa vaeltaa takaisin majakalle tapaamaan mörön hahmosta vapautunutta Muumityttöä. He keskustelevat samalla tavoin kuin ennen. He tuntevat joka kerta samaa yhteenkuuluvuudentunnetta kuin aina ennenkin. Joka kerta Muumipappa unohtaa hetkeksi nykyisen elämänsä ja palaa takaisin menneeseen. Joka kerta eroamisen hetki on yhtä vaikea.

Ote yön lapsen päiväkirjasta - tarina

Yritin etsiä arkistoistani tarinan, joka sopisi jollain tavalla jouluun. Tämä ei ole oikeastaan millään tavalla jouluun liittyvä tarina, mutta toisaalta tämä on kaikella tavalla jouluun liittyvä tarina. Tarina syntyi alkuvuodesta 2009 vastareaktiona sille, että vampyyritarinoissa aina mies on vampyyri ja nainen ihminen.

Oikein lämmintä joulua ja nauttikaa tarinasta!

Ote yön lapsen päiväkirjasta

Miro tuijotti minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Tuota.. Eikö nää tarinat mee yleensä toisinpäin? Niinku, että mies on vampyyri ja tyttö ihminen?” Reaktio oli niin yllättävä, että katselin häntä hetken hämmentyneenä. Käänsin pääni pois ja sanoin hiljaa: ”Niin kai sitten. Sori.”

Miro katsoi mun selkääni ja purskahti nauruun: ”No ainakin sä osaat hemmetin hyvin esittää ihmistä. On ollut vissiin aikaa harjoitella.” Mulkaisin häneen paheksuvasti. ”No älä nyt viitsi, munhan täs pitäisi olla se draamakuningatar, kun oon muutenkin heikompi osapuoli.” ”Ai sä väität, että naiset on draamakuningattaria. Herra, joka piilottaa rakkauslappuja mun laukkuuni ja saa kohtauksen, ellei vastausta kuulu heti.”, sanoin terävästi, mutta hymyilin. En halunnut vaikuttaa vihaiselta. Enkä sitä ollutkaan. Olin vain hämmentynyt.

Miron katse muuttui surulliseksi. ”Niin rakkauslappuja tosiaan… Seuraavaksi sä varmaan sanot, että vampyyrit eivät voi rakastaa?” Sen sanottuaan hän käänsi nenänpäänsä maata kohden. Tartuin molemmin käsin hänen kasvoihinsa, nostin hänen leukansa ylös ja vastasin: ”Voitko kuvitella, miltä tuntuisi elää ikuisesti, jos ei osaisi edes rakastaa?”

Rakkaus. Rakkaus on ollut se asia, jonka avulla nämä vuodet ovat kuluneet nopeasti. Olen tuntenut rakkautta moniin asioihin: kesäöiden kukkien tuoksuun, kuusipuiden kasvun seuraamiseen, konserteista kantautuvaan musiikkiin… Olen viettänyt viikkoja katsellen, miten sadepisarat muodostavat kuvioita vesilammikoihin. Olen nauranut kuukausia jäätiköllä liukasteleville ihmispoloille. Mikään ei ole kiehtovampaa kuin rakastaa ympäröivää maailmaa.

No, onhan se tietysti myönnettävä, että on hölmöä rakastua ihmiseen. Se ei tietenkään ole yllättävää. Olenhan vuosia rakastanut kaikkia inhimillisiä piirteitä. Miten ihmiset punastuvat, virnistävät ja ilmaisevat itseään niin monella eri tavalla. Ennen kaikkea on rakastettavaa seurata, miten ihmiset tekevät virheitä. Pystyn tekemään kaikki suoritukset täydellisesti. Jos haluan tehdä virheitä, tulee niistäkin täydellisiä virheitä. En pysty rikkomaan kaavaa, vaikka haluaisin. Olen koko ajan liian täydellinen.

Niin. Siinä onkin ehkä se selitys. Halusin rikkoa kaavan, ja rakastuin ihmiseen. Se, jos mikä on epätäydellistä. Rakastua johonkin niin paljon heikompaan. Johonkin, jonka voi halutessaan tuhota. Johonkin, joka voi olla vierellä vain pienen hetken. Olen naurahtanut joka kerta, kun olen kuullut jonkun ihmisen lausuvan sanat: ”Rakastan sinua ikuisesti.” Tietäisittepä vain…

”Rakastan sinua ikuisesti”, sanoin Mirolle ja painoin hänet tiukasti itseäni vasten. Se ei ollut vale. Tiesin, että tulisin aina rakastamaan Miroa. Vampyyrit eivät unohda tunteitaan, ja on hyvin harvinaista, että ne muuttuisivat. Varsinkaan rakkaus. Mitä minä olen vuosien varrella tunteista huomannut, niin kaikki tunteet päättyvät lopulta rakkauteen.

Miro alkoi itkeä. Katsoin häneen kummissaan: ”Ai sä ajattelit todella omaksua tuon naisen roolin?” ”No.. Miten mä voin sanoa rakastavani sua ikuisesti, kun mun ikuisuuteni on vain yksi hiekanmuru sinun ikuisuudessasi?” Miro sanoi surullisena. ”Älä sanokaan… hölmö. Mulle on tämä hetki tärkeämpi kuin ikuisuus.”

Se oli hyvin totta. Olen arvostamaan jokaista hetkeä, jonka saan tässä rakastamassani maailmassa viettää. Harvoin edes ajattelen sitä, että niitä hetkiä jatkuu ikuisesti. Luulen, että sellainen ajattelu ajaisi hulluksi. On paljon tärkempää arvostaa sitä, mitä on nyt. Sillä hetkellä hengitin kaiken sen sisääni. Halusin tuntea jokaisessa ruumiini pisteessä, miten onnellinen olin. Millään muulla ei ollut silloin merkitystä. Unohdin koko muun ympäröivän maailman.

Olin vihdoin rikkonut kaavan. Olin löytänyt täydellisen onnen hetken.

Ennen/Jälkeen -tarina

Lähetin tämän tarinan vuoden 2010 alussa järjestettyyn kirjoituskilpailuun. Kirjoittamistani kommentoi ja ohjasi korvaamattomalla tavalla Joni Nikkola. Lopputulokseen olen tyytyväinen.

Ennen/Jälkeen

Lumi narskui Marikan astellessa kohti kotia. Kun hän katsoi taakseen, hän näki verivanan. Se kimalteli hänen askelissaan. Hän pudisti päätään, ja vana katosi.

Marika puri hampaansa yhteen ja marssi eteenpäin. Pakkanen porasi häneen yhä kylmemmän kolon. Hän värisi. Kotona suihkukopin seinät huurustuivat, mutta aina jäi jokin kohta ruumiista, jota paleli. Marika yritti valuttaa ihoonsa yhä kuumempaa vettä, muttei osannut paikantaa kylmyyden sydäntä. Lopputuloksena oli vain punaisena kirkuva iho ja tyhjä lämminvesisäiliö.

Kuukausi sitten ei ollut vielä satanut lunta, eikä pakkasesta ollut tietoakaan. Ihan kuin kesä olisi unohtanut poistua pakkasukon tieltä. Luonto oli hämillään, ja orvokit kukkivat vielä marraskuussa. Marika oli käynyt töissä kesätossuissaan, eikä hän ollut uhrannut ajatustakaan talven tulolle. Hän teki kaikkensa pitääkseen sen poissa mielestään. Suomen talvi on synkkä ja pimeä ilman lunta, mutta sisätöissä sitä ei huomaa. Pimeys iskee vasten kasvoja vasta, kun joutuu avaamaan ulko-oven. Jotkin ovet haluaisi aina pitää lukossa.

Kaikki Marikan elämässä oli ollut tasaisen lämmintä. Päivät kuluivat samalla rutiinilla, eikä mitään mullistavaa koskaan tapahtunut. Viikon kohokohta oli kotisohva ja illan komediaputki. Viltin lämpö ja kaakaon tuoksu loivat hänelle turvallisen kolon, johon käpertyä. Usein hänellä oli kesäisinkin villasukat jalassaan, ettei viima pääsisi vahingossa yllättämään. Mikään ei ollut hänestä kamalampaa kuin kylmät jalat, jotka estivät nukahtamasta.

Työpaikan pikkujoulut oli pidetty saunahöyryn lämmittämässä juhlatilassa. Kaikki olivat nauttineet liian kuumaa glögiä. Siitä illasta Marika muistaa vain sen hetken, kun hän tuijotti pomoaan suoraan silmiin. Lämpötila oli noussut niin korkealle, että heidän oli täytynyt vapautua vaatteistaan. Pomo oli pukenut vaatteet nopeasti takaisin hikiselle iholleen ja lähtenyt mutisten kotiinsa. Marika oli hapuillut alushousujaan kaapin alta ja toivonut, ettei kukaan ollut nähnyt mitään.

Seuraavina päivinä pakkanen alkoi kiristyä, ja aamukuura peitti maan. Marika alkoi vähitellen ymmärtää, että talvi oli tullut. Tuntui kuin työpaikan ikkunat eivät olisi olleet tarpeeksi vahvat, vaan sisällä puhalsi jatkuvasti pieni viima.

Viima, joka sai kädet nousemaan kananlihalle oli vain henkäys tulevasta. Puhtaassa valkoisuudessa verivanan lailla loistava punainen viiva aiheutti Marikalle hengenahdistusta. Sinä hetkenä hän vaipui syväjäähän. Jokainen tunneimpulssi oli hetkeksi jäädytettävä, jotta edes aivot toimisivat välttävällä teholla.

Marikan järki määräsi, mitä hänen oli tehtävä. Mitään muuta mahdollisuutta ei ollut. Hän tiesi myös, että teko muuttaisi hänet lopullisesti. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, että sen jälkeen hänen sydämensä jättäisi lyönnin väliin joka kerta, kun naapurista kuuluisi heleä ääni.

Steriili operaatio tapahtui nopeasti. Ihan kuin sumu olisi laskeutunut Marikan päälle yhdeksi päiväksi. Hän ei nähnyt, kuullut eikä tuntenut juuri mitään. Hän olisi ihan hyvin voinut olla unessa. Se uni ei ollut edes painajainen.

Seuraavana päivänä sumu hälveni. Ensin tuli tyhjyys ja sen jälkeen nipistelevä jääpallo, joka tuntui kasvavan kasvamistaan. Villapaidat eivät auttaneet. Vilttiin kääriytyminenkään ei auttanut. Verivana alkoi kulkea mukana joka askelella. Sitä ei edes uusi lumi voinut peittää alleen.

Marika itki jääkylmiä kyyneleitä, jotka muodostivat jääpuikkoja suihkun lattialle. Hänen kasvonsa olivat kuin veistos, joka ei osoittanutkaan minkäänlaista muutosta. Hän sulautui lumiseen ympäristöön kuin olisi yksi miljoonista lumihiutaleista, jotka toivoivat keskitalvella, että ne voisivat sulaa lämpimäksi vedeksi. Ne ovat tuomittuja osaksi jäistä maisemaa.