Ennen/Jälkeen
Lumi narskui Marikan astellessa kohti kotia. Kun hän katsoi taakseen, hän näki verivanan. Se kimalteli hänen askelissaan. Hän pudisti päätään, ja vana katosi.
Marika puri hampaansa yhteen ja marssi eteenpäin. Pakkanen porasi häneen yhä kylmemmän kolon. Hän värisi. Kotona suihkukopin seinät huurustuivat, mutta aina jäi jokin kohta ruumiista, jota paleli. Marika yritti valuttaa ihoonsa yhä kuumempaa vettä, muttei osannut paikantaa kylmyyden sydäntä. Lopputuloksena oli vain punaisena kirkuva iho ja tyhjä lämminvesisäiliö.
Kuukausi sitten ei ollut vielä satanut lunta, eikä pakkasesta ollut tietoakaan. Ihan kuin kesä olisi unohtanut poistua pakkasukon tieltä. Luonto oli hämillään, ja orvokit kukkivat vielä marraskuussa. Marika oli käynyt töissä kesätossuissaan, eikä hän ollut uhrannut ajatustakaan talven tulolle. Hän teki kaikkensa pitääkseen sen poissa mielestään. Suomen talvi on synkkä ja pimeä ilman lunta, mutta sisätöissä sitä ei huomaa. Pimeys iskee vasten kasvoja vasta, kun joutuu avaamaan ulko-oven. Jotkin ovet haluaisi aina pitää lukossa.
Kaikki Marikan elämässä oli ollut tasaisen lämmintä. Päivät kuluivat samalla rutiinilla, eikä mitään mullistavaa koskaan tapahtunut. Viikon kohokohta oli kotisohva ja illan komediaputki. Viltin lämpö ja kaakaon tuoksu loivat hänelle turvallisen kolon, johon käpertyä. Usein hänellä oli kesäisinkin villasukat jalassaan, ettei viima pääsisi vahingossa yllättämään. Mikään ei ollut hänestä kamalampaa kuin kylmät jalat, jotka estivät nukahtamasta.
Työpaikan pikkujoulut oli pidetty saunahöyryn lämmittämässä juhlatilassa. Kaikki olivat nauttineet liian kuumaa glögiä. Siitä illasta Marika muistaa vain sen hetken, kun hän tuijotti pomoaan suoraan silmiin. Lämpötila oli noussut niin korkealle, että heidän oli täytynyt vapautua vaatteistaan. Pomo oli pukenut vaatteet nopeasti takaisin hikiselle iholleen ja lähtenyt mutisten kotiinsa. Marika oli hapuillut alushousujaan kaapin alta ja toivonut, ettei kukaan ollut nähnyt mitään.
Seuraavina päivinä pakkanen alkoi kiristyä, ja aamukuura peitti maan. Marika alkoi vähitellen ymmärtää, että talvi oli tullut. Tuntui kuin työpaikan ikkunat eivät olisi olleet tarpeeksi vahvat, vaan sisällä puhalsi jatkuvasti pieni viima.
Viima, joka sai kädet nousemaan kananlihalle oli vain henkäys tulevasta. Puhtaassa valkoisuudessa verivanan lailla loistava punainen viiva aiheutti Marikalle hengenahdistusta. Sinä hetkenä hän vaipui syväjäähän. Jokainen tunneimpulssi oli hetkeksi jäädytettävä, jotta edes aivot toimisivat välttävällä teholla.
Marikan järki määräsi, mitä hänen oli tehtävä. Mitään muuta mahdollisuutta ei ollut. Hän tiesi myös, että teko muuttaisi hänet lopullisesti. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, että sen jälkeen hänen sydämensä jättäisi lyönnin väliin joka kerta, kun naapurista kuuluisi heleä ääni.
Steriili operaatio tapahtui nopeasti. Ihan kuin sumu olisi laskeutunut Marikan päälle yhdeksi päiväksi. Hän ei nähnyt, kuullut eikä tuntenut juuri mitään. Hän olisi ihan hyvin voinut olla unessa. Se uni ei ollut edes painajainen.
Seuraavana päivänä sumu hälveni. Ensin tuli tyhjyys ja sen jälkeen nipistelevä jääpallo, joka tuntui kasvavan kasvamistaan. Villapaidat eivät auttaneet. Vilttiin kääriytyminenkään ei auttanut. Verivana alkoi kulkea mukana joka askelella. Sitä ei edes uusi lumi voinut peittää alleen.
Marika itki jääkylmiä kyyneleitä, jotka muodostivat jääpuikkoja suihkun lattialle. Hänen kasvonsa olivat kuin veistos, joka ei osoittanutkaan minkäänlaista muutosta. Hän sulautui lumiseen ympäristöön kuin olisi yksi miljoonista lumihiutaleista, jotka toivoivat keskitalvella, että ne voisivat sulaa lämpimäksi vedeksi. Ne ovat tuomittuja osaksi jäistä maisemaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti