Olen kirjoittanut enemmän kuin yhden vampyyritarinan elämäni aikana, joten päätin julkaista pari tarinaa täällä.
Ote yön lapsen päiväkirjasta
Miro tuijotti minua suoraan silmiin
ja sanoi: ”Tuota.. Eikö nää tarinat mee yleensä toisinpäin? Niinku, että
mies on vampyyri ja tyttö ihminen?” Reaktio oli niin yllättävä, että
katselin häntä hetken hämmentyneenä. Käänsin pääni pois ja sanoin
hiljaa: ”Niin kai sitten. Sori.”
Miro katsoi mun selkääni ja
purskahti nauruun: ”No ainakin sä osaat hemmetin hyvin esittää ihmistä.
On ollut vissiin aikaa harjoitella.” Mulkaisin häneen paheksuvasti. ”No
älä nyt viitsi, munhan täs pitäisi olla se draamakuningatar, kun oon
muutenkin heikompi osapuoli.” ”Ai sä väität, että naiset on
draamakuningattaria. Herra, joka piilottaa rakkauslappuja mun laukkuuni
ja saa kohtauksen, ellei vastausta kuulu heti.”, sanoin terävästi, mutta
hymyilin. En halunnut vaikuttaa vihaiselta. Enkä sitä ollutkaan. Olin
vain hämmentynyt.
Miron katse muuttui surulliseksi. ”Niin
rakkauslappuja tosiaan… Seuraavaksi sä varmaan sanot, että vampyyrit
eivät voi rakastaa?” Sen sanottuaan hän käänsi nenänpäänsä maata kohden.
Tartuin molemmin käsin hänen kasvoihinsa, nostin hänen leukansa ylös ja
vastasin: ”Voitko kuvitella, miltä tuntuisi elää ikuisesti, jos ei
osaisi edes rakastaa?”
Rakkaus. Rakkaus on ollut se asia, jonka
avulla nämä vuodet ovat kuluneet nopeasti. Olen tuntenut rakkautta
moniin asioihin: kesäöiden kukkien tuoksuun, kuusipuiden kasvun
seuraamiseen, konserteista kantautuvaan musiikkiin… Olen viettänyt
viikkoja katsellen, miten sadapisarat muodostavat kuvioita
vesilammikoihin. Olen nauranut kuukausia jäätiköllä liukasteleville
ihmispoloille. Mikään ei ole kiehtovampaa kuin rakastaa ympäröivää
maailmaa.
No, onhan se tietysti myönnettävä, että on hölmöä
rakastua ihmiseen. Se ei tietenkään ole yllättävää. Olenhan vuosia
rakastanut kaikkia inhimillisiä piirteitä. Miten ihmiset punastuvat,
virnistävät ja ilmaisevat itseään niin monella eri tavalla. Ennen
kaikkea on rakastettavaa seurata, miten ihmiset tekevät virheitä.
Pystyn tekemään kaikki suoritukset täydellisesti. Jos haluan tehdä
virheitä, tulee niistäkin täydellisiä virheitä. En pysty rikkomaan
kaavaa, vaikka haluaisin. Olen koko ajan liian täydellinen.
Niin.
Siinä onkin ehkä se selitys. Halusin rikkoa kaavan, ja rakastuin
ihmiseen. Se, jos mikä on epätäydellistä. Rakastua johonkin niin paljon
heikompaan. Johonkin, jonka voi halutessaan tuhota. Johonkin, joka voi
olla vierellä vain pienen hetken. Olen naurahtanut joka kerta, kun olen
kuullut jonkun ihmisen lausuvan sanat: ”Rakastan sinua ikuisesti.”
Tietäisittepä vain…
”Rakastan sinua ikuisesti”, sanoin Mirolle ja
painoin hänet tiukasti itseäni vasten. Se ei ollut vale. Tiesin, että
tulisin aina rakastamaan Miroa. Vampyyrit eivät unohda tunteitaan, ja on
hyvin harvinaista, että ne muuttuisivat. Varsinkaan rakkaus. Mitä minä
olen vuosien varrella tunteista huomannut, niin kaikki tunteet päättyvät
lopulta rakkauteen.
Miro alkoi itkeä. Katsoin häneen kummissaan:
”Ai sä ajattelit todella omaksua tuon naisen roolin?” ”No.. Miten mä
voin sanoa rakastavani sua ikuisesti, kun mun ikuisuuteni on vain yksi
hiekanmuru sinun ikuisuudessasi?” Miro sanoi surullisena. ”Älä sanokaan…
hölmö. Mulle on tämä hetki tärkeämpi kuin ikuisuus.”
Se oli
hyvin totta. Olen arvostamaan jokaista hetkeä, jonka saan tässä
rakastamassani maailmassa viettää. Harvoin edes ajattelen sitä, että
niitä hetkiä jatkuu ikuisesti. Luulen, että sellainen ajattelu ajaisi
hulluksi. On paljon tärkempää arvostaa sitä, mitä on nyt. Sillä hetkellä
hengitin kaiken sen sisääni. Halusin tuntea jokaisessa ruumiini
pisteessä, miten onnellinen olin. Millään muulla ei ollut silloin
merkitystä. Unohdin koko muun ympäröivät maailman.
Olin vihdoin rikkonut kaavan. Olin löytänyt täydellisen onnen hetken.
Sinä lupasit, että me ei kuolla koskaan
Hilja
Hilja
Hilja
katsoi ulos ikkunasta. Miten hän oli voinut olla niin tyhmä. Kyllä
hänen olisi pitänyt aavistaa, mikä Roni oli. Kyllä hänen aistinsa olisi
pitänyt toimia. Hänen olisi pitänyt tunnistaa. Tutka toimi samoin kuin
tappamisvietti. Se ilmoitti vaarasta. Hilja ei voinut ymmärtää. Hän ei
voinut paeta. Hänen täytyi nyt vain keksiä, miten selvitä tilanteesta.
Joka tapauksessa hän tulisi häviämään. Enää ei ollut voittajia. Nyt oli
mietittävä, mikä oli tärkeintä. Minkä menettäminen sattuisi vähiten.
Hiljan
ajatukset palasivat kahden kuukauden taa. Hän oli juuri ollut puistossa
etsimässä seuraavaa uhria, kun hän törmäsi poikaan. Hänen aistinsa
kertoivat heti, että poika ei ollut ihminen. Poika ei siis ollut uhriksi
kelpaava. Hilja ei ollut varma, oliko poika vampyyri. Jotain erikoista
hänessä oli. Jotain, joka veti Hiljaa puoleensa melkein enemmän kuin
tuoreen, puhtaan ihmisveren tuoksu. Poika käveli häntä kohti. Poika
käveli niin hiljaa, että sitä oli miltei mahdoton aistia. Hilja pidätti
hengitystään ja hänen katseensa oli lukkiutunut poikaan. Ikuisuudelta
tuntuvan hetken kuluttua poika oli ihan Hiljan edessä.
”Hei”, poika
sanoi ja katsoi Hiljaa suoraan silmiin. Hiljan mahasta kouraisi. Hän ei
ollut koskaan nähnyt noin kauniita silmiä. Kauneus viehätti vampyyreja.
He voivat katsella kauniita asioita hyvin pitkään, monta tuntia.
Hiljasta tuntui sinä hetkenä, että hän voisi katsella pojan silmiä
ikuisesti. Poika huomasi Hiljan tuijotuksen ja iski silmää. ”Olet nähnyt
sinut ennenkin täällä. Olen katsellut sinun yksinäistä kulkuasi. Mitä
sinä teet täällä melkein joka yö?”
Hilja sävähti. Oliko poika nähnyt
hänen saalistavan? ”Minä.. öh.. En minä mitään kummempia. Miksi sinä
olet katsellut minua?”, Hilja sanoi epäröiden. ”Sinä kiehdot minua. Olet
niin sulavaliikkeinen ja lumoavan kaunis”, poika sanoi ja hymyili.
Hilja oli täysin hämmentynyt eikä pystynyt sanomaan sanaakaan. Ei
vampyyreiden kuulu tuntea tällaisia tunteita. Vampyyreiden kuuluu olla
julmia ja tunteettomia tappajia. Hilja ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt
jäädä paikalleen vai juosta karkuun. Hän jäi. Tällä hetkellä hän
ajatteli, että pakoon juokseminen olisi ollut parempi vaihtoehto.
”Kuka
sinä oikein olet?” Hilja kysyi hennosti. ”Minä olen Roni. Elän öisin
ihan niin kuin sinäkin.” Hilja ihmetteli, miksei Roni ollut vain suoraan
kertonut olevansa ihmissusi. Silloin hän olisi vielä voinut lähteä
karkuun. Ehkä Roni ei halunnut hänen lähtevän. Hilja ei voinut ymmärtää.
Ronin täytyi tietää heidän suhteensa vaarat yhtä hyvin kuin hänkin
tiesi. Roni oli kuitenkin rohkeampi. Sen Hilja oli näiden kahden
kuukauden aikana huomannut. Roni ei pelännyt mitään.
Roni
Roni käveli huoneessaan edestakaisin. Hän oli hyvin hermostunut. ”Hilja kuvittelee, että minä en pelkää mitään. Pelkään minä. Pelkään, että menetän Hiljan. Pelkään sitä joka hetki yhä enemmän”, hän ajatteli ja oli joka hetki yhä ahdistuneempi. Roni tiesi yhtä hyvin kuin Hiljakin, miten vaarallista heidän rakastumisensa oli. Roni oli kuitenkin valmis ottamaan riskin. Hän oli niin monta yötä odottanut oikeaa hetkeä siinä puistossa. Hän oli monta yötä tiennyt, että tuon tytön hän haluaisi. Hän ei välittänyt siitä, että todellisuudessa hänen pitäisi vihata Hiljaa. Hän ei voinut ymmärtää sitä vuosisatojen vihanpitoa, joka vampyyreiden ja ihmissusien välillä oli ollut. He olivat vain kaksi toisiinsa rakastunutta oliota. Molemmat olivat omalla tavallaan yliluonnollisia. Mitä pahaa siitä voisi seurata? Jos on elämää elettävänä ikuisuus, miksi se täytyisi elää yksin? Sinä iltana puistossa Roni oli päättänyt ottaa riskin. Hän oli päättänyt kokeilla. Ehkä ikuiselle yksinäisyydelle oli olemassa vaihtoehto.
Roni
Roni käveli huoneessaan edestakaisin. Hän oli hyvin hermostunut. ”Hilja kuvittelee, että minä en pelkää mitään. Pelkään minä. Pelkään, että menetän Hiljan. Pelkään sitä joka hetki yhä enemmän”, hän ajatteli ja oli joka hetki yhä ahdistuneempi. Roni tiesi yhtä hyvin kuin Hiljakin, miten vaarallista heidän rakastumisensa oli. Roni oli kuitenkin valmis ottamaan riskin. Hän oli niin monta yötä odottanut oikeaa hetkeä siinä puistossa. Hän oli monta yötä tiennyt, että tuon tytön hän haluaisi. Hän ei välittänyt siitä, että todellisuudessa hänen pitäisi vihata Hiljaa. Hän ei voinut ymmärtää sitä vuosisatojen vihanpitoa, joka vampyyreiden ja ihmissusien välillä oli ollut. He olivat vain kaksi toisiinsa rakastunutta oliota. Molemmat olivat omalla tavallaan yliluonnollisia. Mitä pahaa siitä voisi seurata? Jos on elämää elettävänä ikuisuus, miksi se täytyisi elää yksin? Sinä iltana puistossa Roni oli päättänyt ottaa riskin. Hän oli päättänyt kokeilla. Ehkä ikuiselle yksinäisyydelle oli olemassa vaihtoehto.
Roni tiesi, että Hilja ei ajatellut olevansa yksinäinen. Olihan hänellä perheensä. Ronillakin oli perhe. Perhe, joka vihasi syvästi vampyyreita. Perhe, joka tappoi yhdessä ja jakoi aterian. Kyllä se oli Ronille tärkeä, mutta jokin vain tuntui koko ajan puuttuvan. Eräänä yönä Roni sitten kuljeskeli puistossa etsimässä ojiin sammuneita ihmisiä. Sinä yönä hän näki ensimmäisen kerran Hiljan. Roni rakastui hänen välittömästi. Hän ei ollut pitkän, kuolemattoman elämänsä aikana nähnyt mitään yhtä kaunista. Ihmissudet eivät yleensä olleet kauniiden asioiden perään, mutta Hilja näytti täydelliseltä. Hän kulki upeasti yössä. Hän melkein sulautui yöhön. Hänen jokainen askeleensa oli tarkkaan harkittu. Hänen joka ikinen hiuksensakin tuntui tottelevan kantajansa tahtoa. Hilja oli täysin hallittu. Roni halusi hänet. Hän halusi tuoda Hiljan elämää jotain, jota hän ei voisi hallita.
Roni huokasi. Kyllä Hilja lopulta hallitsi hänetkin. Roni oli lumoutunut ja olisi tehnyt, mitä tahansa Hilja vain uskalsi pyytää. Kaksi kuukautta he kulkivat yhdessä sulautuen yöhön. Kahden kuukauden ajan Roni oli Hilja.
Pahinta oli ollut se hetki, kun Ronin oli kerrottava totuus itsestään. He istuivat Hiljan kanssa puistossa – siitä puistosta oli tullut heidän yhteinen paikkansa joka yö siitä ensimmäisestä eteenpäin. Roni otti Hiljaa kädestä ja katsoi häntä silmiin: ”Hilja.. Minä rakastan sinua.. Rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Kyllä sinä sen tiedät. Tiedäthän?” Hilja nyökkäsi. ”Minun on kerrottava sinulle jotain..” Roni jatkoi ja huokasi syvään. ”Minä olen ihmissusi.”
Hilja ei ollut koskaan katsonut Ronia yhtä järkyttyneenä. Ronia pelotti, miten Hilja reagoisi. ”Vai ihmissusi.. Tiedäthän, että vampyyrin ja ihmissuden ei kuulu olla tekemisissä toistensa kanssa muuta kuin tappamistarkoituksessa? Miksi sinä teit tämän minulle? Annoit minun rakastua pahimpaan viholliseeni?” Hilja näytti todella avuttomalta. Tällä kertaa hän ei hallinnut tilannetta. Roni katsoi Hiljaa ja sanoi: ”No koska minä rakastan sinua” He molemmat vaikenivat hyvin pitkäksi aikaa.
Hilja
Hilja muisti sen tunteen, kun Roni oli kertonut olevansa ihmissusi. Hän oli yhtä aikaa hämmentynyt ja vihainen. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Roni oli valehdellut hänelle. Kertomatta jättäminen oli Hiljan mielestä sama asia kuin valehtelu. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että hän ei olisi koskaan tutustunut Roniin, jos olisi tietänyt totuuden. Hän oli aina vihannut ihmissusia. Hän ei ollut koskaan tappanut yhtäkään. Hän oli vain yksinkertaisesti vältellyt heitä kaikin tavoin. Kun Hiljasta oli tehty vampyyri, hänet oli opetettu vihaamaan ihmissusia. Kerrottu, että ihmissudet ovat tyhmiä ja heidän kanssaan joutuisi ainoastaan vaikeuksiin. Ihmissudet eivät osanneet käyttäytyä viisaasti vaan tappoivat häikäilemättä julkisellakin paikalla. Salassa ja piilossa pysyminen oli vampyyreille elintärkeä asia. He eivät voineet ymmärtää ihmissusien varomattomuutta. Yhtälailla julkisuuteen tuleminen koituisi heidänkin kohtalokseen.
Toisen kerran Hiljan piti päättää, että juostako pakoon, vai jäädäkö. Hän jäi. Hän ei voinut jättää taakseen sitä rakkautta, jonka hän Ronissa oli löytänyt. Hän todella oli yrittänyt vakuuttaa itselleen, että vampyyrit eivät tunne mitään. Vampyyreilla on asiat paljon paremmin, kun he itse huolehtivat itsestään. Jos läheisiä kaipaa, on aina olemassa muut vampyyrit. Jokainen vampyyri oli toiselleen lojaali ja näin he olivat kuin yhtä perhettä. Se perhe ei kuitenkaan voinut korvata kaikkea. Se ei voinut täyttää sitä aukkoa, jonka Ronin menettäminen jättäisi.
Hän oli kuitenkin tahtonut vetäytyä kotiinsa miettimään asioita. Hilja tiesi, että he eivät voineet jatkaa näin. Mahdollisuus oli joko erota tai karata. Hän ei voinut erota. Ajatuskin viilsi liian syvältä. Hän oli päättänyt pyytää Ronia mukaansa pois. Jonnekin kauas, josta heidän sukulaisensa eivät voisi heitä löytää. He eivät voineet jäädä tänne, jossa he voisivat jäädä kiinni hetkenä minä hyvänsä.
Kyllä. Kauas pois. Yhteiseen ikuiseen tulevaisuuteen. Sitä Hilja halusi. Sitä Hilja halusi enemmän kuin mitään muuta koskaan. Nyt hän oli asiasta täysin varma. Hänen oli päästävä kertomaan se Ronille.
Roni
Roni kiersi tuskastunutta ympyrää. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän toivoi, ettei Hilja hylkäisi häntä, mutta hän ymmärtäisi kyllä, jos niin kävisi. Valehteleminen oli ollut ainut vaihtoehto. Ilman valehtelua Hilja olisi karannut jo ajat sitten.
Roni yritti olla onnellinen niistä hetkistä, jotka oli saanut Hiljan kanssa viettää. Ainakin hän oli saanut olla pienen hetken ikuisuudesta onnellinen. Hän sai olla sen hetken olion kanssa, jota rakasti enemmän kuin elämää. Olion, jonka pelkkä näkeminen sai sydämen täyttymään onnesta. Ehkä se pieni hetkikin auttaisi kestämään sen loputtoman yksinäisyyden, johon Roni oli tuomittu.
Ei. Hän ei halunnut menettää Hiljaa. Mitä ihmettä hän voisi tehdä, jotta saisi pitää Hiljan? Vampyyriksi hän ei voinut muuttua. Miksi heidän piti vihata toisiaan? Miten niin kaunista voisi edes vihata? Miten rakastamaansa voisi edes kuvitella vihollisena? Roni oli täysin turhautunut.
Hän lähti sokeasti juoksemaan tyhjyyteen. Hän toivoi, että juokseminen auttaisi hetkeksi. Antaisi hetken rauhan piinaavilta ajatuksilta. Hän tahtoi nähdä Hiljan. Hän tahtoi pitää Hiljan. Hän ei tahtonut, että piinaavat ajatukset saisivat hänestä vallan. Hän ei tiennyt edes, mihin oli juoksemassa, hän vaan juoksi ja juoksi.
Yhtäkkiä kaikki pimeni.
Hilja
Hilja oli täysin murtunut. Hän oli juossut puistoon kertomaan Ronille uutisistaan, mutta häntä oli kohdannut näky, jota hän ei olisi koskaan halunnut nähdä. Näky, joka tuntui pahemmalta kuin hänen pahimmat painajaisensa. Näky, joka oli nyt piirtynyt ikuisesti hänen tajuntaansa.
Hiljan perhe oli hyökännyt Ronin kimppuun. He raatelivat Ronin kylmäverisesti Hiljan silmien edessä. He olivat saaneet tietää salaisesta suhteesta ja päättäneet ottaa ratkaisun omiin käsiinsä. He eivät voineet sallia sitä, mikä olisi ollut tapahtumassa.
Aluksi Hilja huusi vihaisena sukulaisilleen, että miten he olivat voineet pilata hänen elämänsä. Sukulaiset olivat vaan katsoneet häntä kylmästi ja sanoneet: ”Miten sinä edes kuvittelit pettäväsi meidät?” Hilja vihasi heitä niin paljon. Hilja vihasi koko ikuista elämää, johon hänet oli tuomittu.
Hilja halusi jäädä Ronin luo.
Hän jäi makaamaan verisen ruumiin viereen, kunnes aurinko nousi ja kuljetti hänet pois ikuisuudesta.
