maanantai 24. tammikuuta 2011

Musiikkia ja teatteria -arvosteluja

Tälle päivitykselle oli vaikea keksiä sopivaa otsikkoa. Halusin linkittää tähän pari arvostelua, jotka olen tehnyt esityksistä, joissa on yhdistetty musiikkia johonkin toiseen taiteen lajiin. Viime vuonna olin katsomassa Faust - Metal oopperaa, jossa yhdistettiin teatteria ja metallimusiikkia. Pari päivää sitten olin katsomassa Keittiönpöydällä-esitystä, jossa oli yhdistetty Mariskan musiikkia ja nykytanssia.


Kirjoitin molemmista esityksistä arvostelut, ja ne voi lukea alla olevista linkeistä.


Faust - Metal Ooppera @ Nosturi, Helsinki, 13.3.2010:

Satu Tuomisto ja Mariska & Pahat Sudet: Keittiönpöydällä @ Helsinki, Pannuhalli, 22.1.2011:

maanantai 10. tammikuuta 2011

Vanhan Suurtorin alue halutaan nähdä elävänä - artikkeli

Syksyllä 2010 tein Turun kaupungin kiinteistöliikelaitokselle tutkimusta Vanhan Suurtorin alueen kehittämisestä. Tutkimuksen perusteella kirjoitin artikkelin keskeisimmistä tutkimustuloksista. Artikkeli on nyt julkaistu Turkupostissa.

Turkupostin voi lukea sähköisesti osoitteessa:

Artikkelini on sivulla 11.

Musiikkikolumni My Chemical Romancen Danger Days: The True Lives Of The Fabulous Killjoys -levyn innoittamana

Olen aina ajatellut, että kolumnin kirjoittaminen on yksi vaikeimmista kirjoituksen tyyleistä. Kolumnissa pitää olla nasevaa ja oivaltavaa sanottavaa, joka kiinnostaa ihmisiä.

My Chemical Romancen uusin julkaisu herätti minussa niin paljon ajatuksia, että halusin kokeilla musiikkikolumnin kirjoittamista.

Kolumni julkaistiin Chaos Tubessa 3.12.2010:
http://blogit.stara.fi/chaostube/?p=4131

Sen piti olla normikeikka -kirjan tekijöiden haastattelu

Haastatteluiden tekeminen on yksi suosikkiasioistani.

Tilanne on aina mielenkiintoinen, koska ikinä ei tiedä, mitä haastattelutilanteessa on vastassa ja millaisia asioista haastatelluista saa irti. Usein tapaa mukavia ihmisiä ja kuulee tarinoita, joita ei muuten olisi kuullut. Eniten pidän haastatteluista, joissa tapaan ihmiset henkilökohtaisesti, koska silloin on helpoin reagoida toisen ihmisen vastauksiin. Tämän haastattelun tein syksyllä 2010 Facebookin viestiketjun avulla. Toimi se niinkin. Teksti julkaistiin silloisessa Chaos Tuben kaksoisblogissa. Sen piti olla normikeikka saa tänä vuonna jatko-osan.


Syyskuun lopussa kirjakauppojen hyllyjä koristaa kirja, joka tuo viihdetyöläisten kertomukset kaikkien luettavaksi. Sen piti olla Normikeikka sisältää sata tanssimuusikoiden, juontajien, karaokevetäjien ja muiden viihteen tekijöiden kertomaa tarinaa. Suuret tähdet on tahallaan jätetty kirjan ulkopuolelle, koska kertomukset valittiin tarinan itsensä takia – ei kertojan.

Tekijäkolmikko, Mikko Sovijärvi, Olavi Rytkönen ja Joni Nikkola, halusi julkaista kokemuksia laajasti erilaisista tapahtumista, vaikka pelkkiä häätarinoita olisi varmasti ollut riittämiin. Osa haastateltavista löytyi googlen avulla, mutta suurimpaan osaan artisteja syntyi yhteys jonkun toisen artistin tai omien suhteiden kautta. Kaikki haastateltavat olivat asiasta innoissaan. Ongelmia muodostui vain deadline-aikojen kiinnipitämisessä.

Toimituskolmikko piti kirjan tekoa mukavana projektina. Haastattelut tehtiin sekä sähköpostin kautta että livetapaamisissa. Tarinoiden korkea taso yllitti odotukset, eikä sensuuriakaan tarvinnut käyttää kuin liian paljastavien yksityiskohtien peittämiseen. Yhtenä huvittavimmista muistoista Sovijärvi nostaa esiin haastattelun, joka tehtiin kulttuuriravintola Ylä-Ruthissa huutamalla pyöreän baaripöydän keskellä makaavaan kännykkään. ”Se oli hieno kokemus!”

Kirja on tarkoitettu kaikille viihdealasta kiinnostuneille. Sovijärvi kertoo humppaihmisten olevan vain yksi kirjan kohderyhmistä. ”Muille kirja voi toimia ikkunana markkinaviihteen usein absurdiin ja tragikoomiseen maailmaan. ” ”Jonkinlainen haavekuva kirjaa tehdessä oli, että se kuluisi soittoniekkojen käsissä keikkabussissa ja bäkkärillä. Jos vaikka viihdykkeenä onkin vain punaista jaffaa, kuten eräässä kirjan tarinassa.”, lisää Nikkola.

Kirjan tekijät ovat myös itse tutustuneet musiikkimaailmaan. Nikkola kertoo villeimmäksi kokemuksekseen Mozartin Taikahuilun Papagenon aarian Der Vogelfänger laulamisen saksaksi julkisesti. Rytkösellä puolestaan on takanaan satoja juonto- ja musisointikeikkoja, joista niistäkään kaikki eivät normikeikan kriteerejä täytä. Osa omista tarinoista päätyi kirjan kansien väliin.

Sen piti olla Normikeikka julkaistaan syys-lokakuun taitteessa.

perjantai 7. tammikuuta 2011

Olavi-kummitus -kuva

Öisin laulan sinut hereille.

Päätin käyttää osan junamatkastani siihen, että siivoan tietokoneelta turhia, huonoja valokuvia. Löysin tämän kuvan, joka ei missään tapauksessa ole paras ottamani keikkakuva, mutta jotenkin siinä oli niin jännä tunnelma, että halusin leikkiä sen kanssa Photoshopilla.

Lopputulos on lähinnä pelottava.

torstai 6. tammikuuta 2011

Menneisyyden mörkö -tarina

Aina välillä, kun keskustelen ihmisten kanssa muumeista, muistan kirjoittaneeni muumitarinan. Haluan julkaista sen nyt täällä. Tarina on kirjoitettu juhannuksena 2007. Juhannustarinoiden kirjoittaminen oli minulle neljän peräkkäisen vuoden perinne, mutta viime juhannuksena en valitettavasti kirjoittanut mitään.



Menneisyyden Mörkö


Muumipapan nuoruudessa oli asioita, joita kukaan muu ei tiennyt, eikä edes aavistanut. Hän halusi pitää ne itsellään. Joka vuosi hän lähti kävelemään paikkaan, jossa hän tapasi erään menneisyyden hahmon. Siitä tapaamisesta hän ei koskaan kertonut kenellekään. Se sattui liikaa. Se tuntui liian vaikealta. Liian kaukaiselta. Liian sellaiselta, jota ei voisi liittää mihinkään, mitä Muumipapan nykyisessä elämässä oli. Muumipapan sydän särkyi joka kerta, kun hän edes mietti asiaa. Hän mietti hyvin, hyvin usein.

Ollessaan vielä nuori muumi hän kulki jatkuvasti merellä etsien seikkailuja. Hänen sydämensä kaipasi jännitystä. Hän toivoi elämäänsä aarretta tai jotain muuta jännittävää. Jälkeenpäin muumipappa on usein miettinyt, olisiko hän toivonut noita asioita, jos olisi tajunnut, mihin hän vielä joutuisi.

Eräänä iltana Muumipappa oli soutelemassa ihan rannikon läheisyydessä. Ilta oli rauhallinen. Taivas oli värjäytynyt sinisen eri sävyillä ja meri oli tyyni. Muumipappa nuuhki suolaista ilmaa ja huokaisi haikeana: ”Ei tänäänkään löytynyt mitään seikkailua.”

Samassa hän kuuli matalikosta kirkkaan äänen: ”Kuka uskaltaa soutaa minun rannallani?” Muumipappa hätkähti ja etsi katseellaan äänen aiheuttajaa. Hän näki matalikossa nuoren, kauniin muumitytön miekka ojossa. ”Anteeksi, en tiennyt, että tämä oli yksityisaluetta”, muumipappa sai sanotuksi. Muumityttö nauroi kovaäänisesti. ”Hahaa, säikäytinpäs sinut! Tulehan tänne, niin vaihdetaan kuulumisia.”

Muumityttö oli reipas ja iloinen. Hän nauroi paljon ja nautti elämän pienistä, kauniista asioista. He juttelivat muumipapan kanssa aamuun asti. He kertoivat toisilleen kaikki syvimmät salaisuudet ja rakkaimmat haaveet. Lopulta aamuauringon noustessa he nukahtivat rantahiekkaan.

Muumipappa heräsi hymyillen. Hän oli varma, että Muumityttöön törmääminen oli suurempi seikkailu kuin mistä hän oli ehtinyt uneksiakaan. Voi kuinka oikeassa hän olikaan.

Siitä päivästä lähtien he tapasivat joka päivä. He jakoivat toistensa kanssa kaiken. He tunsivat olevansa sielunkumppaneita, joiden tapaaminen oli määrätty jossain toisessa ulottuvuudessa. Muumipapasta tuntui, että hän oli vihdoin löytänyt sen aarteen, jota oli aina etsinyt. Muumityttö oli ihan samaa mieltä. Hän käpertyi puhisten joka ilta nuoren Muumipapan kainaloon.

Eräänä myrskyisenä iltana muumipariskunta oli majakassa katselemassa aaltoilevaa merta. ”Mennäänkö seikkailemaan rakkaani? Käydään katsomassa, miltä metsä näyttää tällaisena synkkänä iltana!” Muumityttö sanoi silmät innosta vilkkuen. Muumipappa rakasti Muumitytössä sitä piirrettä, että hän oli aina valmis seikkailuun. Hän ei pelännyt yhtään mitään. Totta kai Muumipappa suostui.

He pukivat sadevaatteet ylleen ja lähtivät kulkemaan kohti metsää. Metsä näytti todella pimeältä. Ilma oli märkää ja mustaakin mustempaa. Muumityttö otti Muumipappaa kädestä kiinni ja puristi tiukasti. Molemmat tunsivat kylmien väreiden kulkevan pitkin selkää, mutta he tarpoivat päättäväisesti eteenpäin. Pelolle ei saanut antaa valtaa.

Metsässä oli vaikea liikkua, koska oli melkein säkkipimeää. Muumipappa kuiskasi: ”Jos menisimme sittenkin takaisin majakkaan? Täällä ei näytä olevan mitään muuta kuin pimeyttä. Se puistattaa minua.” Samassa Muumipappa tunsi, miten joku kaatoi hänet maahan ja uhkasi häntä tikarilla.

”Mitä te julkeat muumit teette täällä? Eikö tällainen myrskysää saa järkevät muumit pysymään koloissaan? Olette tehneet suuren, suuren virheen, sillä metsännoita ei jätä rankaisematta ketään, joka hänen rauhaansa rikkoo”, julma ääni kaikui metsässä. Muumit olivat kauhuissaan. ”Sinua poloinen muumi ei voi pelastaa kuin puhdas rakkaus”, ääni jatkoi. Muumipappa tärisi pelosta.

”Mitä sinä puhut?” Muumityttö kysyi varovasti. ”Jokainen, joka tähän metsään myrskysäällä eksyy, tuomitaan kuolemaan. Tämän muumin voi pelastaa ainoastaan henkilö, joka osoittaa muumia kohtaan mitä puhtainta rakkautta. Henkilön on oltava valmis vastaanottamaan kirous säilyttääkseen muumin hengen”, vastasi metsännoita. ”Millaisen kirouksen?” Muumityttö kysyi. ”Minä muutan rakastetun möröksi, joka kylvää ympärilleen pelkkää kylmyyttä. Kaikki, mihin hän koskee, jäätyy. Kerran vuodessa rakastettu saa palata omaan muotoonsa, mutta se muoto kestää ainoastaan yhden päivän. Muuten hänen on vaellettava kylmänä mörkönä läpi elämänsä.”

Muumityttö huokasi syvään. ”Selvä, minä suostun. Rakastan Muumipappaa niin paljon, että mieluummin uhraan oman elämäni kuin näen hänen tuhoutuvan.” ”Rakkaani, ei sinun tarvitse tehdä sitä minun vuokseni!” Muumipappa huusi hädissään. Muumityttö otti häntä kädestä kiinni: ”Tietenkin tarvitsee. Voimmehan me nähdä kerran vuodessa. En kuitenkaan halua, että jäät suremaan minun perääni, vaan etsit itsellesi uuden elämän. Tapaamme kerran vuodessa ja muistelemme näitä kauniita iltoja, jotka täyttyivät rakkaudesta ja hellyydestä. Vaalimme sitä muistoissamme kuin kalleinta aarretta.” Muumipappa itki: ”En koskaan unohda sinua. En koskaan. Joka vuosi tulen tänne rannalle tapaamaan sinua. Lupaan sen. Rakastan sinua”

”Jo loppuu nyyhkytys!” metsännoita huusi kyllästyneenä. Muumit katsoivat häneen surullisina, ja samassa metsännoita teki taikansa, ja noitui Muumitytön mustaksi, isoksi möröksi. Mörkö lähti välittömästi vaeltamaan kauemmaksi, koska ei halunnut jäädyttää Muumipappaa. Hän itki jäisiä kyyneleitä, jotka tipahtelivat jääpuikkoina maahan.

Muumipappa palasi majakalle mieli maassa. Hän oli löytänyt upean aarteen ja menettänyt sen ihan liian nopeasti. Hän ei voinut jäädä sinne enää hetkeksikään. Hän pakkasi kaikki tavaransa ja lähti vaeltamaan kauas. Lopulta hänen vaeltelunsa päätyi Muumilaaksoon. Siellä hän tapasi Muumimamman, johon rakastui. He rakensivat talon ja saivat yhden lapsen. Hän oli onnellinen siinä perheessä. Koskaan hän ei kuitenkaan unohtanut nuoruutensa Muumityttöä. Ei koskaan.

Joka vuosi Muumipappa vaeltaa takaisin majakalle tapaamaan mörön hahmosta vapautunutta Muumityttöä. He keskustelevat samalla tavoin kuin ennen. He tuntevat joka kerta samaa yhteenkuuluvuudentunnetta kuin aina ennenkin. Joka kerta Muumipappa unohtaa hetkeksi nykyisen elämänsä ja palaa takaisin menneeseen. Joka kerta eroamisen hetki on yhtä vaikea.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Nova Botnica -lehti

Vuonna 2003 liityin Turun yliopiston pohjalaiseen osakuntaan. Samana syksynä päätin osallistua osakunnan Nova Botnica -lehden tekoon. Sille tielle jäin kaikiksi osakuntavuosikseni. Vielä tänäkin vuonna olen luvannut tehdä taiton ja opastaa seuraajaani.

Nova Botnica on ollut kaikin tavoin opettava ja mukava kokemus. Olen saanut osallistua lehden tekoon monella tavalla ja oppinut toimittamisesta paljon.

Vaikka järjestöjen lehtiä ei usein arvosteta, on Nova Botnican tekeminen antanut minulle sellaista kokemusta, jota en olisi varmasti mistään muusta voinut saada. Huvittuneisuudella voin muistella mm. vuoden 2003 tai 2004 Nova Botnicassa ollutta Lauri Tähkän haastattelua. Olimme aikaamme edellä. ;)

Aluksi Nova Botnicaa taitettiin Freehandilla. Viime vuosina taitto-ohjelmaksi vaihtui InDesign, ja kevään 2010 Nova Botnica on ensimmäinen kokonainen InDesign-työni. Siinä on joitain hiomattomuuksia, mutta mielestäni onnistuin kuitenkin suhteellisen hyvin ottaen huomioon, että opettelin ohjelman käyttöä lähinnä itsekseni.

Kaikkia tekemiäni Nova Botnicoita ei ole valitettavasti julkaistu internetissä, mutta kaksi viimeisintä on. Ne ovat osoitteessa:

Ehkä voisin jossain vaiheessa kaivaa kovalevyiltäni vanhojen Nova Botnicoiden parhaita paloja ja julkaista ne täällä. Esimerkiksi sen Lauri Tähkän haastattelun. :)

Arvostelupöytäkirja -taitto

Ollessani Turun kaupungin kiinteistöliikelaitoksella harjoittelussa syksyllä 2010 tein kolme taittoa. Kaksi niistä oli työhöni liittyviä raportteja, ja yksi oli Aurajoen kevyen liikenteen silta -kilpailun arvostelupöytäkirja. Tein taitot InDesgnilla ja olin tyytyväinen, koska opin sen käytöstä uusia asioita.

Arvostelupöytäkirjan voi nähdä osoitteessa:
http://www.turku.fi/Public/default.aspx?contentid=222750&nodeid=11976

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Helsinki ja lumi -kuva


Helsinkiin tuli talvi. En karehdi kuvassa olevan auton omistajaa.


Päätin lisätä tänne kuvan, koska kuvat kai tekevät blogista mielenkiintoisemman.

Ongelma on vain se, että en koe olevani valokuvaaja. Jossain vaiheessa olisi kiva käydä kurssilla, jossa opetettaisiin järjestelmäkameran käyttöä. Jossain vaiheessa voisi myös ostaa paremman kameran, mutta haluan ennen sitä oppia paremmaksi kuvaajaksi. Se voisi olla seuraavana hankittavien taitojen listalla.

Joka tapauksessa lisään tänne välillä valokuvia, jos koen jonkin kuvan olevan julkaisemisen arvoinen.