Aina välillä, kun keskustelen ihmisten kanssa muumeista, muistan kirjoittaneeni muumitarinan. Haluan julkaista sen nyt täällä. Tarina on kirjoitettu juhannuksena 2007. Juhannustarinoiden kirjoittaminen oli minulle neljän peräkkäisen vuoden perinne, mutta viime juhannuksena en valitettavasti kirjoittanut mitään.
Menneisyyden MörköMuumipapan nuoruudessa oli asioita, joita kukaan muu ei tiennyt, eikä edes aavistanut. Hän halusi pitää ne itsellään. Joka vuosi hän lähti kävelemään paikkaan, jossa hän tapasi erään menneisyyden hahmon. Siitä tapaamisesta hän ei koskaan kertonut kenellekään. Se sattui liikaa. Se tuntui liian vaikealta. Liian kaukaiselta. Liian sellaiselta, jota ei voisi liittää mihinkään, mitä Muumipapan nykyisessä elämässä oli. Muumipapan sydän särkyi joka kerta, kun hän edes mietti asiaa. Hän mietti hyvin, hyvin usein.
Ollessaan vielä nuori muumi hän kulki jatkuvasti merellä etsien seikkailuja. Hänen sydämensä kaipasi jännitystä. Hän toivoi elämäänsä aarretta tai jotain muuta jännittävää. Jälkeenpäin muumipappa on usein miettinyt, olisiko hän toivonut noita asioita, jos olisi tajunnut, mihin hän vielä joutuisi.
Eräänä iltana Muumipappa oli soutelemassa ihan rannikon läheisyydessä. Ilta oli rauhallinen. Taivas oli värjäytynyt sinisen eri sävyillä ja meri oli tyyni. Muumipappa nuuhki suolaista ilmaa ja huokaisi haikeana: ”Ei tänäänkään löytynyt mitään seikkailua.”
Samassa hän kuuli matalikosta kirkkaan äänen: ”Kuka uskaltaa soutaa minun rannallani?” Muumipappa hätkähti ja etsi katseellaan äänen aiheuttajaa. Hän näki matalikossa nuoren, kauniin muumitytön miekka ojossa. ”Anteeksi, en tiennyt, että tämä oli yksityisaluetta”, muumipappa sai sanotuksi. Muumityttö nauroi kovaäänisesti. ”Hahaa, säikäytinpäs sinut! Tulehan tänne, niin vaihdetaan kuulumisia.”
Muumityttö oli reipas ja iloinen. Hän nauroi paljon ja nautti elämän pienistä, kauniista asioista. He juttelivat muumipapan kanssa aamuun asti. He kertoivat toisilleen kaikki syvimmät salaisuudet ja rakkaimmat haaveet. Lopulta aamuauringon noustessa he nukahtivat rantahiekkaan.
Muumipappa heräsi hymyillen. Hän oli varma, että Muumityttöön törmääminen oli suurempi seikkailu kuin mistä hän oli ehtinyt uneksiakaan. Voi kuinka oikeassa hän olikaan.
Siitä päivästä lähtien he tapasivat joka päivä. He jakoivat toistensa kanssa kaiken. He tunsivat olevansa sielunkumppaneita, joiden tapaaminen oli määrätty jossain toisessa ulottuvuudessa. Muumipapasta tuntui, että hän oli vihdoin löytänyt sen aarteen, jota oli aina etsinyt. Muumityttö oli ihan samaa mieltä. Hän käpertyi puhisten joka ilta nuoren Muumipapan kainaloon.
Eräänä myrskyisenä iltana muumipariskunta oli majakassa katselemassa aaltoilevaa merta. ”Mennäänkö seikkailemaan rakkaani? Käydään katsomassa, miltä metsä näyttää tällaisena synkkänä iltana!” Muumityttö sanoi silmät innosta vilkkuen. Muumipappa rakasti Muumitytössä sitä piirrettä, että hän oli aina valmis seikkailuun. Hän ei pelännyt yhtään mitään. Totta kai Muumipappa suostui.
He pukivat sadevaatteet ylleen ja lähtivät kulkemaan kohti metsää. Metsä näytti todella pimeältä. Ilma oli märkää ja mustaakin mustempaa. Muumityttö otti Muumipappaa kädestä kiinni ja puristi tiukasti. Molemmat tunsivat kylmien väreiden kulkevan pitkin selkää, mutta he tarpoivat päättäväisesti eteenpäin. Pelolle ei saanut antaa valtaa.
Metsässä oli vaikea liikkua, koska oli melkein säkkipimeää. Muumipappa kuiskasi: ”Jos menisimme sittenkin takaisin majakkaan? Täällä ei näytä olevan mitään muuta kuin pimeyttä. Se puistattaa minua.” Samassa Muumipappa tunsi, miten joku kaatoi hänet maahan ja uhkasi häntä tikarilla.
”Mitä te julkeat muumit teette täällä? Eikö tällainen myrskysää saa järkevät muumit pysymään koloissaan? Olette tehneet suuren, suuren virheen, sillä metsännoita ei jätä rankaisematta ketään, joka hänen rauhaansa rikkoo”, julma ääni kaikui metsässä. Muumit olivat kauhuissaan. ”Sinua poloinen muumi ei voi pelastaa kuin puhdas rakkaus”, ääni jatkoi. Muumipappa tärisi pelosta.
”Mitä sinä puhut?” Muumityttö kysyi varovasti. ”Jokainen, joka tähän metsään myrskysäällä eksyy, tuomitaan kuolemaan. Tämän muumin voi pelastaa ainoastaan henkilö, joka osoittaa muumia kohtaan mitä puhtainta rakkautta. Henkilön on oltava valmis vastaanottamaan kirous säilyttääkseen muumin hengen”, vastasi metsännoita. ”Millaisen kirouksen?” Muumityttö kysyi. ”Minä muutan rakastetun möröksi, joka kylvää ympärilleen pelkkää kylmyyttä. Kaikki, mihin hän koskee, jäätyy. Kerran vuodessa rakastettu saa palata omaan muotoonsa, mutta se muoto kestää ainoastaan yhden päivän. Muuten hänen on vaellettava kylmänä mörkönä läpi elämänsä.”
Muumityttö huokasi syvään. ”Selvä, minä suostun. Rakastan Muumipappaa niin paljon, että mieluummin uhraan oman elämäni kuin näen hänen tuhoutuvan.” ”Rakkaani, ei sinun tarvitse tehdä sitä minun vuokseni!” Muumipappa huusi hädissään. Muumityttö otti häntä kädestä kiinni: ”Tietenkin tarvitsee. Voimmehan me nähdä kerran vuodessa. En kuitenkaan halua, että jäät suremaan minun perääni, vaan etsit itsellesi uuden elämän. Tapaamme kerran vuodessa ja muistelemme näitä kauniita iltoja, jotka täyttyivät rakkaudesta ja hellyydestä. Vaalimme sitä muistoissamme kuin kalleinta aarretta.” Muumipappa itki: ”En koskaan unohda sinua. En koskaan. Joka vuosi tulen tänne rannalle tapaamaan sinua. Lupaan sen. Rakastan sinua”
”Jo loppuu nyyhkytys!” metsännoita huusi kyllästyneenä. Muumit katsoivat häneen surullisina, ja samassa metsännoita teki taikansa, ja noitui Muumitytön mustaksi, isoksi möröksi. Mörkö lähti välittömästi vaeltamaan kauemmaksi, koska ei halunnut jäädyttää Muumipappaa. Hän itki jäisiä kyyneleitä, jotka tipahtelivat jääpuikkoina maahan.
Muumipappa palasi majakalle mieli maassa. Hän oli löytänyt upean aarteen ja menettänyt sen ihan liian nopeasti. Hän ei voinut jäädä sinne enää hetkeksikään. Hän pakkasi kaikki tavaransa ja lähti vaeltamaan kauas. Lopulta hänen vaeltelunsa päätyi Muumilaaksoon. Siellä hän tapasi Muumimamman, johon rakastui. He rakensivat talon ja saivat yhden lapsen. Hän oli onnellinen siinä perheessä. Koskaan hän ei kuitenkaan unohtanut nuoruutensa Muumityttöä. Ei koskaan.
Joka vuosi Muumipappa vaeltaa takaisin majakalle tapaamaan mörön hahmosta vapautunutta Muumityttöä. He keskustelevat samalla tavoin kuin ennen. He tuntevat joka kerta samaa yhteenkuuluvuudentunnetta kuin aina ennenkin. Joka kerta Muumipappa unohtaa hetkeksi nykyisen elämänsä ja palaa takaisin menneeseen. Joka kerta eroamisen hetki on yhtä vaikea.
