Yritin etsiä arkistoistani tarinan, joka sopisi jollain tavalla jouluun. Tämä ei ole oikeastaan millään tavalla jouluun liittyvä tarina, mutta toisaalta tämä on kaikella tavalla jouluun liittyvä tarina. Tarina syntyi alkuvuodesta 2009 vastareaktiona sille, että vampyyritarinoissa aina mies on vampyyri ja nainen ihminen.
Oikein lämmintä joulua ja nauttikaa tarinasta!
Ote yön lapsen päiväkirjasta
Miro tuijotti minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Tuota.. Eikö nää tarinat mee yleensä toisinpäin? Niinku, että mies on vampyyri ja tyttö ihminen?” Reaktio oli niin yllättävä, että katselin häntä hetken hämmentyneenä. Käänsin pääni pois ja sanoin hiljaa: ”Niin kai sitten. Sori.”
Miro katsoi mun selkääni ja purskahti nauruun: ”No ainakin sä osaat hemmetin hyvin esittää ihmistä. On ollut vissiin aikaa harjoitella.” Mulkaisin häneen paheksuvasti. ”No älä nyt viitsi, munhan täs pitäisi olla se draamakuningatar, kun oon muutenkin heikompi osapuoli.” ”Ai sä väität, että naiset on draamakuningattaria. Herra, joka piilottaa rakkauslappuja mun laukkuuni ja saa kohtauksen, ellei vastausta kuulu heti.”, sanoin terävästi, mutta hymyilin. En halunnut vaikuttaa vihaiselta. Enkä sitä ollutkaan. Olin vain hämmentynyt.
Miron katse muuttui surulliseksi. ”Niin rakkauslappuja tosiaan… Seuraavaksi sä varmaan sanot, että vampyyrit eivät voi rakastaa?” Sen sanottuaan hän käänsi nenänpäänsä maata kohden. Tartuin molemmin käsin hänen kasvoihinsa, nostin hänen leukansa ylös ja vastasin: ”Voitko kuvitella, miltä tuntuisi elää ikuisesti, jos ei osaisi edes rakastaa?”
Rakkaus. Rakkaus on ollut se asia, jonka avulla nämä vuodet ovat kuluneet nopeasti. Olen tuntenut rakkautta moniin asioihin: kesäöiden kukkien tuoksuun, kuusipuiden kasvun seuraamiseen, konserteista kantautuvaan musiikkiin… Olen viettänyt viikkoja katsellen, miten sadepisarat muodostavat kuvioita vesilammikoihin. Olen nauranut kuukausia jäätiköllä liukasteleville ihmispoloille. Mikään ei ole kiehtovampaa kuin rakastaa ympäröivää maailmaa.
No, onhan se tietysti myönnettävä, että on hölmöä rakastua ihmiseen. Se ei tietenkään ole yllättävää. Olenhan vuosia rakastanut kaikkia inhimillisiä piirteitä. Miten ihmiset punastuvat, virnistävät ja ilmaisevat itseään niin monella eri tavalla. Ennen kaikkea on rakastettavaa seurata, miten ihmiset tekevät virheitä. Pystyn tekemään kaikki suoritukset täydellisesti. Jos haluan tehdä virheitä, tulee niistäkin täydellisiä virheitä. En pysty rikkomaan kaavaa, vaikka haluaisin. Olen koko ajan liian täydellinen.
Niin. Siinä onkin ehkä se selitys. Halusin rikkoa kaavan, ja rakastuin ihmiseen. Se, jos mikä on epätäydellistä. Rakastua johonkin niin paljon heikompaan. Johonkin, jonka voi halutessaan tuhota. Johonkin, joka voi olla vierellä vain pienen hetken. Olen naurahtanut joka kerta, kun olen kuullut jonkun ihmisen lausuvan sanat: ”Rakastan sinua ikuisesti.” Tietäisittepä vain…
”Rakastan sinua ikuisesti”, sanoin Mirolle ja painoin hänet tiukasti itseäni vasten. Se ei ollut vale. Tiesin, että tulisin aina rakastamaan Miroa. Vampyyrit eivät unohda tunteitaan, ja on hyvin harvinaista, että ne muuttuisivat. Varsinkaan rakkaus. Mitä minä olen vuosien varrella tunteista huomannut, niin kaikki tunteet päättyvät lopulta rakkauteen.
Miro alkoi itkeä. Katsoin häneen kummissaan: ”Ai sä ajattelit todella omaksua tuon naisen roolin?” ”No.. Miten mä voin sanoa rakastavani sua ikuisesti, kun mun ikuisuuteni on vain yksi hiekanmuru sinun ikuisuudessasi?” Miro sanoi surullisena. ”Älä sanokaan… hölmö. Mulle on tämä hetki tärkeämpi kuin ikuisuus.”
Se oli hyvin totta. Olen arvostamaan jokaista hetkeä, jonka saan tässä rakastamassani maailmassa viettää. Harvoin edes ajattelen sitä, että niitä hetkiä jatkuu ikuisesti. Luulen, että sellainen ajattelu ajaisi hulluksi. On paljon tärkempää arvostaa sitä, mitä on nyt. Sillä hetkellä hengitin kaiken sen sisääni. Halusin tuntea jokaisessa ruumiini pisteessä, miten onnellinen olin. Millään muulla ei ollut silloin merkitystä. Unohdin koko muun ympäröivän maailman.
Olin vihdoin rikkonut kaavan. Olin löytänyt täydellisen onnen hetken.
