keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Särkynyt satu -tarina

Olen kirjoittanut tämän tarinan vuonna 2008. Se tuli mieleeni, koska olen tänään menossa katsomaan Turun ylioppilasteatteriin näytelmää nimeltä Lauri on paska!

---

Särkynyt satu

Muistan kirkkaasti sen hetken, kun me suutelimme vesisateessa. Kesäsade kasteli kasvoni ja hiukseni kokonaan, mutta ainut asia, mitä tunsin oli lämpö. Siinä hetkessä oli jotain taianomaista. Ihan kuin sadun tavoitelluin prinssi olisi vihdoin tullut luokseni ja pelastanut minut maailman kurjuudelta. Olin niin onnellinen, että teki mieleni nauraa, mutta tyydyin vain ahmimaan yhä enemmän sinua. Sinua, sinua ja sinua. En enää nähnyt tai kuullut mitään muuta. Kuvittelin elämäni kaikkien ongelmien katoavan sen suudelman voimasta. Nyt olin löytänyt täydellisen ihmisen, toisen puoliskoni. Nyt elämäni oli korjattu ja täydellinen.

Nauroin hyvin usein jälkikäteen, että vaikuttihan se ihan siltä kuin olisimme olleet jossain kliseisessä elokuvassa. Eihän kliseisiä elokuvia voi olla olemassa tässä maailmassa. Sillä hetkellä päässäni ei kuitenkaan kulkenut yhtäkään selväjärkistä ajatusta. Kyllä tämä voi olla saturomanssi, jos todella tahdon sitä. Jostainhan ne sadutkin on luotu. Olisi ehkä jo silloin pitänyt miettiä, että ovatko ne sadun prinsessat oikeasti onnellisia kimaltavassa linnassaan, jossa ei ole muuta tekemistä kuin odottaa prinssiä.

Satua se alku todellakin oli. Juuri sellaista kuin sadun alut yleensä ovat: täydellistä pumpulihattaroilla liitämistä. Kuohuviiniä ja auringonnousuja. Takkatulta ja vaahtokarkkeja. Jäätelöaamiaisia keskipäivällä. Kaikki oli täydellistä. Meidän piti mennä naimisiin ja olla ikuisesti yhdessä. Kuvasta puuttui vain se puoli valtakuntaa, mutta mihin sitä tarvitsee, kun on ääretön rakkaus, joka voittaa ja kestää kaiken.

Jostain täydelliseen elämäämme kuitenkin saapui musta peikko. Se tuli todellisuudesta ja marssi satumetsäämme kysymättä lupaa. Yritin sulkea korvani peikon sanoilta, mutta lopulta sekään ei auttanut. Peikko tuli muistuttamaan, että elämä ei ole satua, eikä rakkaus aina riitä.

Ensimmäisen kerran hälytyskellot soivat päässäni, kun kuulin, ettet ollut vapaa. Kolme viikkoa olit omistanut minulle ja romanttisille hetkillemme, mutta et ollut sanallakaan maininnut, että seurustelet. Silloin mieleeni tuli hetkellinen ajatus, että ehkä et olekaan rehellinen. Ehkä et olekaan satujeni prinssi. Se ajatus katosi kuitenkin nopeasti, koska ihastuneen silmät ovat sokeat ja korvat kuurot. Uskoin, että teidän suhteenne meni pieleen pelkästään sen naisen takia. Sinähän olit ihana ja täydellinen. Minä odottaisin sinun vapautumistasi vaikka sen sata vuotta niin kuin kunnon prinsessan tuleekin.

Ajatus siitä, että olin toinen nainen, kodinrikkoja, palasi mieleeni usein. Makasin sängylläni ja kieriskelin ahdistuneena. En minä ollut paha ihminen. En halunnut olla. Miten olin saanut itseni tällaiseen tilanteeseen? Eikö minulla ollut mitään moraalia? Minun olisi pitänyt lopettaa suhde, kun sain tietää, että toinen on varattu. En tehnyt sitä. Viikkojen jälkeen sain vihdoin rohkeutta pyytää sinua tekemään valintasi. Sinä valitsit minut. Sen jälkeen kaikki oli jälleen vaaleanpunaista, vaikka syyllisyys vainosi minua ajoittain. Olin muuttunut prinsessasta noidaksi – nehän ovat satujen naisten ainoat ilmentymät.

Ehkä juuri se syyllisyydentunne sai minut uskomaan, että kaikki mitä sanoit, oli totta. Olin myös nuorempi ja siten luonnollisesti tyhmempi. Kyllä sinä tiedät paremmin, miten parisuhteessa tulee toimia. Kyllä kaikki riidat ovat minun vikaani. Minä olen tyhmä ja ajattelematon – anteeksi.

Sain myös uskoteltua itselleni, että on normaalia, että sinä aina päätät, mitä elokuvaa katsotaan ja mitä syödään. Naisethan pitivät päättäväisistä ja vahvoista miehistä. Niin minunkin kuului tehdä.

Ajattelen usein sitä hetkeä, kun makaan vesilammikossa baarin edustajalla. Olet juuri kaatanut minut siihen huutojen ja solvausten säestyksellä ja lähtenyt kotiisi. Minä puren tiukasti huultani, etten alkaisi itkeä. Tunnen oloni todella tyhmäksi ja alistetuksi huoraksi. Tässä minä huoraan kaikki periaatteeni elämässäni jonkun naiivin satukuvitelman takia. Jos joku satujen prinsessoissa on vialla, niin se, että he kestävät kaiken.

Vihaan julkiriitelyä ja julki-itkua. Ohikulkevat ihmiset olivat kuin minua ei olisi olemassakaan. Katselivat minua vaivihkaa, mutta kukaan ei sanonut mitään. Mietin, että ihmiset ovat kylmiä ja kovia. Eivätkö he muka nähneet, että minä kärsin. Miksei kukaan auttanut? Miksei kukaan kiskonut minua siitä helvetistä ylös? Kukaan ei halua sekaantua toisten asioihin, kun omassakin elämässä on niin paljon kestettävää.

Huomasin, että eteeni tuli mies, joka kysyi: ”onko sulla kaikki ok?” No mitä luulisit? Teki mieleni syytää kaikki maailman kirosanat hänen päällensä tai sitten vaan purskahtaa hillittömään itkuun. Minun elämässä ei juuri sillä hetkellä tuntunut yksikään asia olevan ok.

”On”, vastasin vaisusti. Se kysymys herätti minussa myös lohtua. Aloin siinä hetkessä rakastaa miehessä olevaa inhimillisyyttä. Ehkä joku sittenkin välittää. Ehkä maailma ei olekaan täynnä pelkkää pahaa. Minun täytyi nousta ylös ja miettiä jälleen kerran, mihin suuntaan olen menossa. Otanko taas kaksi askelta taaksepäin, vai edes yhden eteenpäin?

Huomasin luisuvani taaksepäin ja vihaavani itseäni. Oli kuin edessäni olisi niin suuri este, etten vain löydä voimia sen ylittämiseen. Lähetin ystävilleni viestejä, joissa kiroan omaa itseäni. Ne olivat avunhuutoja ihmiseltä, joka ei pystynyt vastaanottamaan apua.

Jos tämä tämän sadun voisi sittenkin vielä korjata? Tartuin epätoivoisesti pieniinkin toivonrippeisiin, enkä huomannut, miten ne olivat jo ajat sitten kadonneet näkymättömiin. Minä halusin pitää kiinni kulisseista. Oli muillakin ongelmia. Rakkauden eteen kuuluu kärsiä, eikö niin?

Tuijotin sinua silmiin. Näin niissä pelkkää vihaa – puhdasta vihaa. Yritin epätoivoisesti etsiä niistä edes häivähdystä siitä rakkaudesta ja siitä välittämisestä, jotka joskus olivat osanani. En löytänyt niistä mitään muuta kuin vihaa. Sillä hetkellä olin varma, että voisit vaikka tappaa minut, enkä voinut ymmärtää, mitä niin väärää olin voinut tehdä.

Sitten se lause, joka olisi voinut repiä minut pieniin palasiin, joista ei millään tavalla saisi enää koottua ihmistä: ”Mä oon pannut toista naista.” Silmissäni sumeni, hengitykseni muuttui vaivalloiseksi ja tunsin vajoavani sellaiseen epätoivon syöveriin, jossa ei näe yhtäkään keinoa nousta ylös. Aloin itkeä, vaikka tiesin, että vihaat sitä. Huusit minulle ja minä pakenin vessaan. Huusit lisää.

Makasin vessassa omassa kyynellammikossani ja halusin särkeä kaikki ympärilläni olevat esineet. Halusin itkeä itseni kuivaksi ja karjua ääneni pois. Halusin repiä itseni niin pieniin palasiin, ettei minun tarvitsisi tuntea näin. Ainut asia, mitä sinä sanot: ”Ole hiljaa, naapurit herää!”

Miksi minulle kävi näin? Minä vain rakastin ja halusin elää sadussa. Miksei kukaan kertonut, että satuja ei ole olemassa?

Tiedäthän, Ruusunen oli oikeasti niin onneton, että nukahti satavuotiseen uneen. Tiedäthän, Lumikki halusi paeta miesten edessä alistumista syömällä myrkkyomenaa, ja tiedäthän, Tuhkimo ei olisi koskaan halunnut löytää sitä toista lasikenkää. He eivät onnistuneet, mutta sinulla on vielä mahdollisuus pelastua.

Toistin mielessäni kaikkia viime aikojen tapahtumia. Äkkiä minuun iski niin suuri kuvotus, että minun täytyi kumartua vessanpyttyä kohti. Oksennukseni mukana huuhtelin myös prinsessakruununi likaviemäristä alas.

Keikkaraportteja DBTL:stä

Olen unohtanut linkittää tänne tämän vuoden kirjoitukseni DBTL:stä.
Kävin festareilla torstaina ja perjantaina toimittajana ja kuvaajana.
Torstai-iltaa tähditti mm. Jonne Aaron, Irina, Anssi Kela ja Paula Koivuniemi.
Kirjoitukseni voi lukea Chaos Tubesta:
http://www.chaostube.net/2013/07/hitteja-ja-nostalgiaa-dbtln-torstai.html

Perjantaina kävin katsomassa Dingoa, Olavi Uusivirtaa ja Teräsbetonia.
Siitäkin voi lukea Chaos Tubesta:
http://www.chaostube.net/2013/07/live-dbtl-perjantai-dingo-olavi.html

lauantai 29. joulukuuta 2012

Artikkeli tanssimisesta

Kirjoitin Turun ylioppilaslehteen artikkelin tanssimisesta. Haastattelin siihen useita ihmisiä. Artikkelin voi lukea Tylkkärin nettisivuilta:
http://www.tylkkari.fi/kulttuuri/eleganttia-intohimoista-seksikasta

maanantai 3. joulukuuta 2012

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Miestarina: Tapaus kuusi


Tapaus kuusi

Muutin ensirakkauteni kanssa asumaan puolen vuoden seurustelun jälkeen. Vietimme sitä ennen kaiken aikamme miehen luona, joten yhteen muuttaminen tuntui ainoastaan luonnolliselta.

Ensirakkaus on aina tärkein kaikista rakkauksista. Minäkin arvostin ja vaalin miestäni enemmän kuin ketään toista. Hän oli elämäni arvokkain asia.

Asuttuamme muutaman kuukauden ajan yhdessä emme enää olleet niin rakastuneita kuin alkuaikoina. Asiat alkoivat mennä pieleen, ja riitelimme jatkuvasti. Kotimme muuttui pilvilinnasta jääkentäksi.

Riideltyämme monta viikkoa ja nukuttuamme eri huoneissa mies totesi, että olisi aika lopettaa. Hän ei enää halunnut jatkaa suhdetta, joka oli täysin kuollut. Olin murtunut, mutta ymmärsin hänen päätöksensä. En minäkään halunnut elää suhteessa, jossa toinen nukkuu joka toinen yö olohuoneen sohvalla.

Mies muutti eromme jälkeen opiskelemaan ulkomaille. Hän halusi löytää elämälleen uuden suunnan. Tästä syystä hän jätti miltei kaikki tavaransa meidän yhteiseen asuntoomme, johon itse jäin asumaan.

Nykyään aina perjantai-iltaisin teen ruokaa mieheni paistinpannulla ja kattilalla. Valmistan aterian huolella ja katan pöydän kahdelle.